sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Aikaa miettiä..

Nyt kun tässä vasta aloitellaan projektia, niin on aikaa miettiä. Omaa lapsuuttaan, tulevaa vauvaa ja sitä, miten oma lapsuus vaikuttaa oman vauvan lapsuuteen. Mitä omassa lapsuudessa on sellaista, mitä ehdottomasti haluaa siirtää omalle pienokaiselle, ja minkä omasta kokemuksesta osaa sanoa, että ei, tuota en halua siirtää.

Yksi niistä asioista, joita haluan ehdottomasti antaa lapselleni, on kiinteä ydinperhe. Se, että lapsi tietää vanhempien aina olevan yhdessä, kunnioittavan ja rakastavan toisiaan ja että viideltä täytyy olla kotona syömässä. Kaikilla lapsuuden ystävilläni ei ollut yhteisiä ruokahetkiä perheensä kanssa ja juuri ne ovat minusta niitä hetkiä, jolloin meidän perhe käsitteli kuulumiset, hassutteli ja oli yhdessä. Aina arkisin kello viisi. :)

Se, mitä en välttämättä halua siirtää omille lapsilleni, ovat omat pelkoni ja huoleni. Ehdottomasti YMMÄRRÄN miksi olen aistinut vanhempieni huolen minun pärjäämisestäni, mutta koen nyt, että eihän ikinä kellään ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä. Sen takia yritän ennemmin kannustaa, en ilmaista huoltani ja voivotella. (Ellei tilanne jarruttelua oikeasti vaadi) Toki helppo se nyt on varmasti sanoa, tosi tilanteen tullessa esteen, voi olla, että joutuu tehdä todella töitä pitäessä itsensä kurissa. Mutta ainakin tiedostan mahdolliset sudenkuoppani. Alku se on sekin!

Mutta ainakin on kyllä aikaa miettiä, pohtia, lukea kasvatusoppaita ja keskustella yhdessä Papan kanssa. Pappakin tulee kyllä kirjoittamaan taas ajatuksiaan, sillä on ollut vaan aikamoista menoa ja meininkiä viimeiset viikot.

Ihanaa muuten kun meillä on lukijoita! Kiitos siis teille, että tämä blogi pysyy voimissaan!


Mamma

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Unia ja unelmia

Viime aikoina hurjasti unia omasta vauvasta. Toissa yönä olin Kampissa shoppailemassa vauva kantorepussa söpönä kuin vaahtokarkki. Viime yönä mulla taas oli kaksi lasta ja uni ei ollut niin vaahtokarkkia. Olimme matkalla neurologille ja vanhempi lapsi riehui ja riekkui. Yritin jotenkin työntää vaunuja ja ottaa kiinni isompaa. Pelkäsin kuollakseni, että minulle sanotaan, että olen kyvytön äidiksi, kun lapseni ovat niin villejä. Sairaalan käytävällä oli kissa vapaana ja unessa ajattelin, että puolustuksekseni sanoisin ainakin, että "no täälläkin on kyllä kissoja käytävillä!" Lopputulos jäi tosin mysteeriksi, kun heräsin.

Viime postaus tuntuu jotenkin kaukaiselta. Se stressi, jännitys ja hermostuneisuus ovat niin kaukana. Mitään erikoista ihmeparannusta ei ole tapahtunut, olot tulevat ja menevät, mutta ehkä olen onnistunut lepäämään paremmin. (Jännittävistä unista huolimatta) Eilen myös juttelimme kaikesta tulevasta ihanasta ja se antoi asioille taas oikean perspektiivin. Turhaan nyt jännäilen, kun kaikkein jännin aika on vasta tulossa!

Päivä kerrallaan, askel kerrallaan, olemme lähempänä unelmaa.

Sehän riittää.

Baby steps. :)


Mamma

maanantai 11. lokakuuta 2010

Oloja

Lääkevähennyksiä on tehty jo muutamaan otteeseen ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan. Olo on välillä tosi hyvä, mut pienimmätkin väsymykset tuntuu samantien. Mitä opimme tästä; AIKAISIN NUKKUMAAN!

Vielä ainakin on ihan toiveikas olo, että kyllä tää onnistuu. Kuten lääkäri sanoi, jos auroja ei tuu kuin yksi per viikko, niin kaikki on hyvin. Nyt on tullut puolitoista per kuukaus (en tiedä voiko sanoa, että on puolikas auratuntemus, siltä se vaan tuntui!), joten ei hätää! Onhan se paljon enemmän mitä ennen lääkkeiden muuttelua, mutta niin mua varoiteltiinkin. Joten jos en vaikka nyt lietsoisi mitään paniikkia tässä. :D

Rauhoittava kukkakuva tähän väliin :)
Takaraivossa jyskyttää ajatus, että lääkkeiden vähennyksessä ei olla edes puolivälissä ja aurat ovat jo ilmaantuneet, mutta järjen ääni sanoo kuitenkin, et no panic. Vaikka lääkevähennys ei onnistuisikaan, se ei tarkoita sitä, etteikö vauvahaaveet onnistuisi!

Ja hei, kyllä se lääkevähennyskin onnistuu! Eikö onnistukin??

Ehkä hieman stressaantunut Mamma


P.S. Ja nythän ei edes pitäisi stressata! *tuijottaa kukkakuvaa*

perjantai 1. lokakuuta 2010

Spending a long time coming..


Odottavan aika matelee mutta samalla aika tuntuu rientävän. Tänään on jo toinen lääkkeiden vähennys edessä. Vaikkei tämä suoraan vaikuta minuun mitenkään, perhoset vatsassani lisääntyvät tasaiseen tahtiin. Viisi kuukautta odottamista. Viisi pitkää kuukautta. ...tiedän, tiedän, nopeasti se loppujen lopuksi menee :)

Olen huomannut että mamma on vähän stressaantunut (erinäisistä syistä) ja se tuntuu pahalta koska stressi on viimeinen asia, jota hänen pitäisi nyt tuntea. Yritän kovasti auttaa ja olla tukena mutta en taida olla kovinkaan tehokas apulainen :)

En voi olla stressaamatta vähän itsekin kun tiedän että seuraavat neljätoista kuukautta olisi hyvä elää mahdollisimman leppoisasti. Ensin pitää saada lääkkeet säädettyä ja sen jälkeen selviytyä raskaudesta hengissä (toivon mukaan kaikki kolme osapuolta). Jos minä tunnen paineita, en osaa kuvitellakaan minkälaiset murheet myllertävät mamman mielessä.

Onneksi olemme vasta alkaneet taipaleemme ja askeleet ovat alkuun  t o d e l l a  hitaita, eli onpahan ainakin aikaa sopeutua :) Enköhän minäkin opi vetämään oikeista naruista ja hommat sujuu jatkossa oikein mukavasti.

Muikeaa viikonloppua kaikille!

- Pappa -

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Kivasti menee!

Pientä väliaikatietoa. Lääkkeiden purkua on nyt melkeen kuukausi takana ja hienosti on sujunut. Minkäänlaisia oireita en ole tuntenut. Ehkä tää ei ookaan siis mission impossible!

Vähän siis uskaltaa jo luottaa siihen, että tää OIKEASTI toteutuu ja vauva ei oo vain unelmissamme tulossa. Pitkä matka unelman toteutumiseen vielä on, mut hei, baby steps! ;) Viikko vielä ja lääkkeet vähenee entisestään, jee!

Palaillaan!

Mamma

torstai 9. syyskuuta 2010

Kuulumisia

Pappa jo täällä kävikin kertomassa vihreistä valoista ja siltä tilanne todella näyttää! Olen aloittanut viikko sitten lääkevähennykset, enkä huomaa muutosta missään. Korkeintaan lisääntyneenä vauvainnostuksena. 

Viime päivät olen muutenkin viettänyt siskoni taaperon seurassa, ja sellainen seura saa toivomaan, että tämä puolivuotinen lääkeshow etenisi nopeammin. Mutta toisaalta, kaikelle täytyy antaa aikansa, myös lääkkeille. On tosi hassua, että suhtaudun kaikkeen tosi rauhallisin mielin, jopa tähän lääkeshowhun. Ennen olin aivan kipsissä, jos lääkkeitä jouduttiin fiksaamaan edes hiukan, mut nyt otan vastaan kaiken mikä tulee. Oon aivan varma, että päästään ennen pitkää haluttuun tulokseen, mikä se paras tulos loppujen lopuksi sitten onkaan. Kaikki kyllä järjestyy.

Varsinkin, kun kiire ei ole. (Vaikka into onkin jo kamala ja sillä tavalla ei malttaisi enää! :) )

Ihanaa aikaa tässä elellään, kertakaikkiaan. Näistä hetkistä on nautittava, nämä ovat ainutlaatuisia!

-Mamma-

lauantai 4. syyskuuta 2010

Hyvää yötä ja huomenta



Vau mikä aamu!


Okei, pakko myöntää että kuva on hiuksen verran harhaanjohtava. Kuva on otettu mökiltä kesällä (pari kuukautta sitten). Sen lisäksi heräsin ennen kuutta siihen että kissa oksentelee pitkin lattioita. SEN lisäksi alkaa olemaan vähän kiire kun on vieraita tulossa ja pitäisi siivota, tiskata, käydä kaupassa ja suihkussa, laittaa aamupalaa ja lounasta. 


Kaikesta tästä huolimatta...vau mikä aamu!


Olen ehtinyt joogaamaan, tekemään pari pilates-liikettä, venyttelemään ja meditoimaan. Ei paha. Muutenkin on mahtava olo koska tänään mennään yhteisten ystävien häihin ja toiset ystävykset tulee meille yöksi. Tämä jälkimmäinen pariskunta on raskaana. Nainen siis.


Ehdittiin muuten tässä välissä käydä neurologilla, joka hänkin vilkutteli vihreää valoa raskaudelle. Tuntui ihan hölmöltä että olen pelännyt vauvalle kasvavan vähintäänkin yksi koipi korvaan ja keskisormi kainaloon. Neurologi-täti kertoi ettei riski ole kovin korkea edes niillä, jotka käyttävät paljon vahvempia lääkkeitä isommissa annoksissa. Riski epämuodostumiselle on heillä noin 3%. Onhan tämä kolminkertainen verrattuna äitiin, joka ei joudu syömään epilepsialääkkeitä mutta silti ei ole kyseessä korvillaan jalkapalloa potkiva vauveli.


Tästä huolimatta neuroottinen lääkäri (eikun miten se meni) kehotti muuttamaan lääkitystä ja mamma vähenteleekin seuraavat puoli vuotta yhtä lääkkeistä, Zonegrania. Tavoitteena on päästä siitä kokonaan eroon. Kumpikin meistä odottaa tätä toiveikkaana koska edellytykset tälle on paremmat kuin koskaan. Syömme terveellisemmin, nukumme säännöllisemmin ja elämme onnellisemmin!


Puolen vuoden ajan tarkkailemme siis tilannetta ja näemme miten tilanne edistyy. Jee!! :) Loppujen lopuksi aika kuluu jo niin nopeasti ettei se puoli vuotta tunnu missään. Parempi ottaa varman päälle. 


Lopuksi vielä jättiläismäinen kiitos ehkä maailman ihanimmalle neurologille, joka antoi ison kasan toivoa säilyttäen silti realistisen näkökulman lääkkeisiin ja raskauteen.


Haikaraa odotellessa...


Pappa



torstai 26. elokuuta 2010

I väntan på storken..

Olen jo muutaman vuoden kärsinyt vaikeasta vauvakuumeesta. Kuume on ollut poikkeuksellisen armoton ja välillä olen löytänyt itseni vauvojen vaateosastolta haapuilemassa haikeana. Ei, en ole ollut epätoivoinen, kärsimätön vaan. Nyt kun tiedän isyyden olevan kohta kohdallani, kaikki tuntuu upeammalta kuin koskaan.

Yksi upeimmista tunteista on varmaan se kun suunnittelee rakkaansa kanssa perheen perustamista ja tajuaa että nyt on oma aika olla isä jollekin vaahtosammuttimelle. Tuntuu huikealta, suorastaan päätä huimaavalta, että nyt on meidän vuoro jatkaa tätä elämää! Ajatella että ollaan vaellettu tätä polkua jo näin monta vuotta. Rivien välistä on tuskin vaikeaa lukea että olen suhteellisen kauan jo odottanut tätä hetkeä.

Toissapäivänä oltiin gynellä kyselemässä ja yllätyttiin varmaan molemmat siitä miten positiivisia uutisia sieltä tuutista tuli! Siitä hetkestä lähtien perhosten määrä on vaan kasvanut mahassa ja tuntuu ettei oikein löydä sanoja kuvaamaan näitä tunteita. Kohta alkaa ihan uusi aikakausi tässä elämässä *tuulettaa huudahtamalla*
*mamma saapuu katsomaan mitä tapahtui*

Tämä blogi on siis meidän päiväkirjamme tästä hulvattoman hienosta ajasta. Blogimme täyttyy varmasti niin ihanilla rakkauden tulvahduksilla kuin raivon purkauksillakin :) En lähde veikkaamaan kumpi täällä raivoaa useammin...olen oppinut (kantapään kautta) ettei kaikkea aina kannata sanoa ääneen. Paljon meillä ainakin tulee olemaan kerrottavaa.

Haikaraa odotellessa..

-Pappa-

tiistai 24. elokuuta 2010

Vauvablogi lähtee käyntiin NYT! Hurjaa!

Vannon, etten villeimmissä unissanikaan olisi kuvittelut, että MINÄ kaikista maailman ihmisistä, laittaisin vauvakuumeilublogin pystyyn. Mutta niin siinä nähtävästi kävi.

Viime vuoden olen salaa haaveillut (toki mieheni kanssa) lapsesta. Tänä kesänä olen jo muutamalle harvalle valitulle ystävälle uskaltanut toiveesta sanoa ääneen, ja tänään lääkärikäynnin jälkeen on sellainen olo, että enää ei ole esteitä. Esikoista kohti ollaan kovaa vauhtia menossa! Vielä en siis ole raskaana, mutta vihreää valoa gynen puolelta näytettiin.

Pieni jarru tosin pitää minut maanpinnalla. Koska minulla on epilepsia, raskaus on kuitenkin haaste sinänsä ja ennen raskaaksi hankkiutumista pitää tarkkaan harkita sopivaa lääkitystä. Ensi viikkoa siis tässä kovasti jännäilläänkin, niin saadaan neurologin arvio lääkityksen sopivuudesta raskauden kannalta.

Summa summarum, pää pilvissä, mutta jalat tukevasti maassa. Tiedämme molemmat, mihin suuntaan olemme menossa, mutta kiirehtimään ei ole tarvetta. Kaikki aikanaan!

Blogi onkin siis varmasti meidän molempien keino vähän tuuleltella uusimpia fiiliksiä, hehkuttaa ja vuodattaa, mitä ikinä eteen tuleekaan!

-Mamma-