Astetta parempi päivä

Tämä päivä on ollut jotenkin inhimillisempi kuin eilinen. Aamulla tosin raskausvitamiinit sahasivat kyllä pitkään ylös ja alas ennenkuin asettuivat aloilleen, mutta silti. Syöminen on ollut helpompaa ja mikä parasta, sain ne suola-arvoni, jotka olivat minulle ihan hyvät. Ei viitearvoissa, mutta minä pärjään.

Alan aina jännittämään, jos olo on kamalan huono eikä ruoka maistu, että ne romahtavat. Niin on monesti käynyt ja silloin kohtaukset ovat jo aivan kulman takana, oli lääkitystilanne mikä tahansa. Normi-ihmisetkin kramppaavat, jos suola-arvot tippuvat. Nyt on ainakin yksi murhe vähemmän ja voi keskittyä kympillä tähän selviytymiseen. :)

Jänniä aikoja tässä kyllä elellään! Lainasin kirjastosta sen paljon hehkutetun Vauvakirjan, ja se on kyllä maineensa veroinen. Vastasi ainakin itselläni kysymyksiin, joita en olisi tajunnut edes esittää. Jotenkin koko odotus tuntuu konkreettisemmalta nyt, kun on oiretta ja vauvakirjaa. :D

Näin muuten viime yönä aivan hellyyttävää vauvaunta, jossa meille oli juuri syntynyt poika, ja ihastelimme sen pienuutta. Uni oli niiiin todentuntuinen, kun otin pojan paitani alle ja se tuhisi ja oli lämmin. Olipa kyllä jäätävää herätä ällötykseen! :D Tähän mennessä olen nähnyt kerran tyttöunta, kerran poikaunta ja kerran kaksosunta. Unien perusteella en siis osaa sanoa kumpi sieltä tulee. Papan sanojen mukaan: "Kunhan tulee jompikumpi."

Vielä viikko varhaisultraan! Apua! Vielä tässä pidetään jännityksessä! Minulla on kyllä luottavainen olo, että tyypillä on kaikki hyvin. Jotenkin on vain ihan sellainen olo. Maha ei ole kipeä, turvonnut vain ja oireet ovat näin selvät. Peukut pidetään pystyssä ja kaikki taikakeinot otetaan vastaan, jos niitä on. :D

Nyt lepäilemään...

Mamma 6+6


P.S. Iik, huomenna pyörähtää jo seitsemäs viikko! Eikös tässä olla jo alkuraskauden puolivälissä, jipii!

Olen tuntuvasti raskaana.

Täällä on väsymyksen rinnalle hiipinyt jatkuva pahoinvointi, enkä nyt puhu sellaisesta satunnaisesta ällötyksestä mitä pari viikkoa sitten oli. Nyt tämä on tällaista läpi päivän rämpimistä ja eilinen rämpiminen ei mennyt kovin mallikkaasti, kun päivän aikana sain syötyä popkornia ja appelsiinin. Se varmasti edesauttoi tämän aamuista pahoinvointihuippua, joka vielä päivän mittaan on nostanut tasaisesti päätään.

Ja kun ei tee mieli syödä MITÄÄN. Kaikki entiset herkut, millä pidin verensokeri- ja suolatasoni kurissa yököttävät. Tänään olo oli jo paikoin niin pyörryttävän hutera, että olen onnellinen siitä, kun juuri suola-arvokontrolli sattui tälle päivälle. Tietääpähän ainakin, että kuinka paljon tässä täytyisi skarpata paahtoleivän ja omenahillon ollessa se ainoa asia, joka menee alas.

Tänään tosiaan olin lääkärissä laittamassa niitä byrokratian rattaita pyörimään. Ja oivoi, vähän jähmeältä vaikuttaa, kun lääkäri hämmentyi ennennäkemättömällä tavalla kohdatessaan raskaana olevan naisen pyörätuolissa. Seurasi paljon vaivaantunutta hihittelyä (siis lääkärin suunnalta) ja paljon "nokun emmä nyt yhtään tiedä mitä tässä täytyisi tehdä". Mut ehkä asiat etenee. Vähintään omalla painollaan. Ja toivottavasti raskauttani seuraava lääkäri ei ole ihan yhtä pihalla kuin tämänpäiväinen! Ymmärrän kyllä, että tilanne on monelle uusi ja varmasti myös kaikessa komeudessaan jopa ainutkertainen, mutta luulisi, että lääkärit olisivat jotenkin valmistautuneet myös ottaaan vastaan tilanteita, joissa ei hoideta vain nuhaa tai murtunutta jalkaa.

Mutta nyt on pakko mennä lepäilemään, aivot ei vaan tässä hormonihoureessa pelaa. :D

Mamma


P.S. Oletan, että nyt voin ainakin olla pelkäämättä keskenmenoa, kun oksu on lähes kokoajan kurkussa

Pyörät pyörimään

En olisi uskonut, että haasteet äitiyden ja liikuntavamman yhdistämisestä olisi alkaneet jo näin alussa:

Takapuoleni on kiistatta levinnyt ja pyöriksessä istuskelu saa aikaan muikean lonkkajomotuksen. Syy piilee varmasti turvotuksesta ja suurikalorisissa hiilaripommeissa, koska on syötävä sitä mitä juuri sillä hetkellä tekee mieli. Jos odotan liian kauan, yökötys on valtaisaa.

No syyt olkoon mitkä ovat, mutta entäs nyt? Apuvälineasioista tietämättömille voin kertoa, että jokaisen pienenkin apuvälineen hankinta on PROSESSI. Kun tarve tulee ilmi, syntyy ehtymätön byrokratiaketju, jossa paperia lähetetään suuntaan jos toiseen ja asiasta väännetään moneen kertaan kättä. Yleensä ensimmäinen vastaus on jyrkkä EI. Syitä kielteiseen päätökseen voivat olla esim seuraavat:

• Aikaa viimeisen apuvälineen hankinnasta on liian vähän. (Miten pyörätuolin ja tartuntapihdin hankkimisella voi olla keskenään mitään tekemistä?)
• Määrärahoja ei ole. (Harmin paikka, lain mukaan olen silti oikeutettu saamaan minulle kuuluvat apuvälineet, riippumatta määrärahoista. Määrärahat täytyy mitoittaa tarpeen mukaan..)
• "Pyörätuolissasi ei ole mitään vikaa" (Eikö, vaikka polvet olisivat suussa, iho painehaavoilla ja pyörät irti?)

Nämä siis ihan esimakua antavina esimerkkeinä. Onneksi elämäni aikana olen tottunut siihen, että ensin toppuutellaan, mutta lopulta lupa heltiää. Kun näin on sitten käynyt, alkaa uusi rumba: Tarjouskilpailu. Ja taas paperi liikkuu, faksi piippaa ja puhelimet soivat. Kun tästä on päästy yli, tuoli on tilattu ja kaiken PITÄISI olla jo voiton puolella, mitä tahansa voi vielä tapahtua.

Nykyistä tuoliani odotellessa, koko pyöristehtaan väki Tanskassa piti lakkoa/lomaa/mitä lie. Kun väki sitten palasi töihin, tuolini hitsattiin väärän malliseksi. Puolen vuoden prosessi ja saan soiton: "Ei kai haittaa, että tuoli tulee Junior-mallisena?"

Ei kai haittaa? Häh? 

Hitsaus piti korjata ja uusi tuoli lähettää. Kun sitten lähdin iloisin mielin hakemaan uutta menopeliäni, kävi ilmi, että tuoli tuli tosiaan junnumallisena, eikä mitään oltukaan tehty.

Luovutin. Tuoli näytti ja tuntui hyvältä, se oli tärkeintä. Vanha tuoli oli jo käyttökelvoton, joten minkäs teet. Palautetta kyllä lähetin! :)

Mutta siis nyt alkaisi sama rumba uudelleen. Jännittää jo etukäteen, että kuinka kauan prosessissa kestää ennen kuin uusi tuoli on allani. Olenko silloin turvonnut niin paljon, etten ole vähään aikaan voinut käyttää tuoliani ollenkaan? Voi elämä. Tarkoittaa lepolomaa.

Silti, silti olen positiivisin mielin. Ei haittaa yhtään vaikka vähän perse leviää, se on tässä tapapauksessa sallittua! Löysin tänään myös ihan perus lastentarvikeliikkeestä ammeenpidikkeen, joten pystyn luultavasti myös kylvettämään vauvan ihan itse! Kylpyasia on siis ollut ainut asia, jonka olen tiennyt alusta asti, etten voi tehdä, kun lattialla kykkiminen on hankalaa. Mitä kaikkea apuvälineitä siis onkaan, kun kerran jo ihan OIKEAT ihmiset (tilaa sarkasmille) käyttävät ammetelineitä! Ajoissa vaan byrokratian rattaat liikkeelle, heh ;)

Toivottavasti muuten vakilukijamme eivät pidä vammaisaspektin saapumista tylsänä juttuna. Tällaista vain täällä meillä pohdiskellaan, vaikka aina kovin mediaseksikkäitä jutut eivät todella olekaan. :D Ylpeänä silti näistäkin jutuista kirjoitan, miksi en. Olenhan voittanut jo monen ennakkoluulot siitä, että ylipäätään olen hengissä ja nyt täällä luodaan jo uutta elämää. :)

Plussatuulia vielä kuumeilijoille ja jännittävää odotuksen kihelmöintiä jo plussanneille!

Mamma 5+5

Tapahtui rv 5+2:

"ZZZZZZZZzzzzzzzzzzzzZZZZZZZZzzzzzzzzzzzzz....."

Se siitä oireettomuudesta sitten, tätähän vielä viikko sitten hartaimmin toivoin. "Give me a sign!" No nyt merkki totaalisesti annettu. Luulin vielä tuona 5+2 aamuna, että kaikki on normisti, ei oireita, ei vaivoja. Söin aamupalan, tarkastin sähköpostit ja painuin suihkuun. Ja siellä se sitten iski. Armoton väsymys. Olin aivan varma, että sairastuisin, Pappa nimittäin oli juuri sairastanut jonkun nuhan ja korkean kuumeen. Peruutin jo lounastreffitkin ystäväni kanssa, koska olo oli niin surkea.

Vaan eipä kuume noussut, tämä taitaa vaan kuulua tähän "taudin" kuvaan. Tuosta päivästä lähtien väsymys on ollut ajoittain piiskaavaa, ajoittain siedettävää. Ärsyttävintä on se, että mikäli en tee joka päivä jotain fyysistä, en saa unta. Silloin väsymys piinaa, mutta pyöriskelen kuitenkin vain sängyssä ilman tulosta, vaikka aikaa päiväunille olisikin. Blaaah!

Myös pienen pieni kuvotus ja kokonaisvaltainen heikotus on nostanut päätänsä. Vuokrasimme perjantaina leffan ja tapamme mukaan ostimme Makuunin ihania irtokarkkeja. Lappasin itselleni karkkeja tavalliseen tapaan, kunnes vasta kotona tajusin, että ajatuskin niiden syömisestä tuntuu vastenmieliseltä. Söin pussistani maksimissaan kaksi, kunnes sokeriset väriainepommit olivat aivan liikaa. (Hyvä niin!) Yöllä muuten moneen kertaan havahduin, ja mietin, jätinkö karkkipussinsänkyyni, sillä irtokarkkien haju herätti minut monta kertaa. Vaan enpä ollut jättänyt niitä kun kauas pöydälle! Yliherkkä hajuaisti on siis herännyt! Todella outoa :D

Kiitos muuten ihanasta vastaanotostanne viimeisiin teksteihin! Ette usko, miten tärkeää on se, että voi täällä blogimaailmassakin huidella omana itsenään :)

Nyt lepäilemään...

Mamma


P.S. Olen kyllä silti tyytyväinen, että selkeämmät oireet ovat saapuneet

P.P.S Tämä ei kyllä ollut kyllä tämän blogin vivahteikkain kirjoitus. Tuntuu, että ajatus pätkii, enkä saa mitään järkevää aikaiseksi. Pahoittelut siis, tämä menee ajatus virta-kategoriaan ja ehkä myös hieman ihan vain omiin muistiinpanoihin! Kunhan jotain puumerkkiä tänne nyt saa :)

Paljastuksia, paljastuksia..

Luettuani Mamman edellisen postauksen, hätkähdin. En siksi, että olisin yllättynyt siitä, että hän istuu pyörätuolissa vaan siksi, etten tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että tämä on mainitsemisen arvoinen asia.

Tai siis onhan se mainitsemisen arvoinen asia. Olen vaan tainnut näiden vuosien aikana tulla sokeaksi sille pyörätuolille (aamuisin saatan jopa polkaista pikkuvarpaani hänen vanteisiin - OUCH!). Onhan se aina siinä ja se pitää heittää takakonttiin kun lähdetään autolla reissuun, mutta sekin muuttui rutiiniksi jo heti auton saatuamme. Olen niin tottunut siihen, etten osaa ajatella elämäämme muunlaisena. Minulle erilainen elämä olisi siis sellaista, jossa Mamma ei liikkuisi neljällä pyörällä.

Kun Mamma ennen ensimmäistä tapaamistamme kertoi vammastaan, muistan että häntä jännitti reaktioni. Vaan minähän en säikähtänytkään uutista. En tainnut edes hätkähtää. Kaverini kylläkin hätkähti. Melkein jokainen, jolle kerroin, hätkähti. En edelleenkään tiedä, mikä kärpänen oli mua purrut, kun en sen ihmeemmin reagoinut paljastukseen.

Monet sukulaisetkin päivittelivät pitkään sitä, miten suvun nuori mies oli sellaiseen tapaukseen ihastunut. On ollut hauska huomata, miten kaikkien käsitys on muuttunut 360 astetta heti Mamman tavattuaan. Nyt ei sukulaisetkaan muista hänen istuvan pyörätuolissa.

Olen todella onnellinen sen aikaisesta avarakatseisuudestani, koska muuten en olisi löytänyt elämäni ihaninta naista! Ja vielä saanut mahdollisuuden odottaa esikoistani hänen kanssaan. Tiedän, että edessämme on haasteita, joita ei kaikilla muilla ole, mutta eihän kenenkään kohdalla mutkaton raskaus ole taattu.

Ollaan Mamman kanssa sovittu, että kaikista asioista on lupa puhua ja aina jos vähänkin ottaa pannuun, siitä pitää sanoa. Tällä tavalla ennalta ehkäistään turhat riidat ja hoidetaan vaan ne välttämättömimmät.

Suhteemme on ratkaisukeskeinen (sana on ollut työpaikallani päivän sana...kuukauden ajan).

Palaillaan!

Pappa

Hieman erilaista odotusta

Nyt on ajatusmyrskystä selvitty ja mieli on tyyni, ainakin taas hetken. :) Raskausuutinen on järisyttävä, vaikka asiaa olisi etukäteen kuinka pohtinut läpikotaisin ja toivonut hartaimmin. Ajatusprosessi jatkuu varmasti vielä pitkään, mutta parin viime päivän aikana olen vihdoin tajunnut, että EI HEMMETTI; OLEN OIKEASTI RASKAANA! Koska asia tuntuu niin absurdilta eikä raskausoireetkaan nosta päätään sen kummemmin, ostin muistutukseksi jo ensimmäisen bodyn. Se on supersöpö! Kuvaa pukkaa ehkä myöhemmin.

Uskaltauduin varaamaan jo ar-ultran (7.6) ja ensimmäisen neuvola-ajan (22.6). Tuntuu, että molempiin on vielä ikuisuus, eikä ennen niitä pitäisi innostua. En tässä kyllä ala huutelemaan raskaudesta muille, mutta minusta olisi pöljää elää pelossa ensimmäiseen ultraan asti, varsinkaan kun ei ole mitään hälyttäviä oireita. Tarrasukat tassuissa kunnes toisin todetaan!

Minulla ei ole mitään hajua mitä odotusaika minulle tuo tullessaan. Eilen otin yhteyttä myös neurologiini, joka oli asiasta hyvin iloinen ja laittoi minulle lähetteen epiraskauksia seuranneelle lääkärille. Toivottavasti henkilökemiat synkkaavat, niin mahdollisista kompastuskivistä on sitten helpompi puhua. Epilepsiakuviothan tässä ovat eniten jännittäneet minua, kun sen kanssa ei elämä ole aina ollut ihan ruusuilla tanssimista. Blogissamme en ole maininnut mitään siitä, että epilepsian lisäksi olen syntymästä asti halvaantunut, jonka syytä ei tiedetä. Näin by the way :)

Syy, miksi siitä en ole aikaisemmin täällä vouhottanut on se, että se ei ole vaikuttanut meidän vauvahaaveisiimme millään tapaa. Se on muuttumaton fakta, jonka kanssa me molemmat elämme, normaali olotilani. Naiivi en kuitenkaan ole, olen jo valmistautunut siihen, että pyörätuolissa istuminen ison mahan kanssa saattaa osoittautua haasteelliseksi. Sen näkee kuitenkin sitten vasta kun vatsa alkaa kasvamaan. Mahdolliset vaikeudet eivät kuitenkaan pelkäämällä häviä, minkään asian suhteen. Viime syksynä gynellä käydessäni raskausasian tiimoilta, hän oli erittäin kannustava.  Hänellä on kuulemma ollut asiakkainaan monia äitejä, joilla on fyysisiä rajoituksia ja raskaudet ovat sujuneet normaalisti.

Minusta on ihanaa, etten ole saanut (tähän asti) mitään negatiivista palautetta raskauden suunnittelun suhteen, päinvastoin. Tuntuisi nimittäin todella pahalta, jos lapsensaanti"oikeuteni" kyseenalaistettaisiin fyysisien ominaisuuksieni perusteella. (Tottakai, jos raskaus vaarantaisi terveyteni, asia olisi eri) En nimittäin koe itseäni sen enempää vammaiseksi identiteetiltäni. Totta on, että kuljen pyörätuolilla, mutta muuten elämäni on melkeinpä liiankin normaalia! ;)

Mamma


P.S. Muita huimaavia paljastuksia ei sitten enää ole jaossa, ikävä kyllä. Pappa nimittäin kuuluu ihan tähän normikävelevään sakkiin. :)

Pappa 4+5

Muistan sen keskiviikko-illan, kun mamma näytti ovistikkua, josta näkyi selkein viiva tähän asti. Muistan, miten ajattelin tämän olevan tosi hassua, kunnes tajusin (noin minuutin päästä) mistä oli kyse. Aloin pikkuhiljaa täyttyä onnesta ja hämmästyksestä, jonkalaista en ennen ole tuntenut. Tiesin, että jotain uskomatonta on tapahtumassa, mutten ihan vielä tajunnut miten siihen piti suhtautua.

Muistan, tirauttaneeni pari kyyneltä. Onnesta siis. Muistan Mamman ilmeen, joka viesti samankaltaisista tuntemuksista kuin mitä omassa kehossa myllersi.

Muistan myös, kun käytiin hakemassa raskaustestiä ja muistan, kun luimme tuloksen testistä. Gravid. Raskaana. Täh? Juurihan Mamma sanoi, ettei tässä kuussa onnistunut!

Tuosta päivästä on kohta viikko, ja olen edelleenkin päästä aivan pyörällä :) En meinaa uskoa, että meistä tulee vanhemmat! Musta tulee isä...tai pappa :)

Se tuntuu niin upealta, etten osaa tuon enempää kommentoida. Olen onnesta mykkyrällä ja sykkyrällä. Palaan asiaan kun puhekykyni palautuu.

Pappa

Ajatuksen juoksua..

Silloin kun yritys oli päällä, ajatukset pyörivät pelkästään sen yrityksen ympärillä. Energia, uskallus ja aivokapasiteetti ei riittänyt ajattelemaan sitä, että mitä tapahtuu plussan jälkeen? Miltä silloin tuntuu? Luulin, että plussa toisi minulle sen rauhan ja onnen, mitä niin olin toivonut.

Mutta ei se ihan niin yksioikoisesti mene. Tottakai olen onnellinen, siitä ei ole kysymys lainkaan! Samaan aikaan olen kyllä hyvin hyvin hämmästynyt ja mielessäni risteilee ajatus jos toinenkin. Tässä koonti viime päivien ajatuksistani:

Olenko sittenkään valmis tähän? 
Mitä jos minä olenkin juuri se äiti, joka ei vain pysty rakastamaan lastaan?
Mitä jos lapsi ei pidä minusta?
Mitä jos yhtäkkiä elämäntilanteemme muuttuu ja lapsi tuleekin ikäänkuin väärään aikaan? Sittenkin!
Miksei tässä ole sellaista tilauksenvahvistamis aikaa, sellaista "klikkaa tästä vahvistaaksesi haikaran saapumisaika!"
Mitähän muut oikein miettivät, olemme vasta kihloissa?
Pitääkö tässä nyt rynnätä maistraattiin, jotta kaikilla olisi sama sukunimi?

Älkää luulko, että plussa olisi tullut puskan takaa ja nyt kaduttaisi. Nämä ovat vain ajatuksia, joille haluan antaa tilaa ja käsitellä ne. Itseään ei voi valmistella siihen mitä tapahtuu sitten kun se toivottu plussa ruutuun pärähtää. En olisi kuuna päivänä uskonut, että tuo uutinen olisi NIIN mullistava, että mielessä pyörii kaikenlaiset möröt.

Nämä viime päivät ovat olleet elämäni intensiivisimmät. Olen itkenyt ja nauranut, niin onnesta kuin pelostakin. Käpertynyt ajatukseen, että sisuksissani todella on jotain. Jotain tosi huikeaa!

Peloistani pahin on kuitenkin se, että mitä jos tämän ei annetakaan jatkua. 

Pelossa en kuitenkaan halua elää. Haluan vapautua ajatuksista ja antaa elämän kantaa.

Niin se on ennenkin tehnyt. :)


Mamma 4+5

Mateleva aika

Kun viikkoja on talana 4+4, ei ole vielä mitään mahdollisuutta alkaa tuulettamaan. Kaikki on vielä kovin epävarmaa ja itse ilouutistakaan ei oikein tahdo uskoa.

Minä toivoisin, että aika suhahtaisi äkkiä, jotta pääsisin sinne viikolle 12. Sitten voisi alkaa vetää edes vähän lippua salkoon ja hurrailla sitä, että haikara on oikeasti lähtenyt matkaan! Nyt koko raskaus tuntuu niin käsittämättömältä, varsinkin kuin oireita ei vain ole. Vatsanippailut on jäänyt vähemmälle, ja välillä miettii kaiken olevan vain unta tai toiveajattelua. Ensi viikolla on ehkä pakko ostaa uusi raskaustesti, jotta saisin taas edes jotain konkreettista todistetta. Joka aamu olen kyllä hakenut varmistusta ovistestistä ja testiviivat kyllä tummenee tummenemistaan. Että kai jotain täytyy tapahtua.

Laitoin tuohon sivupalkkiin tickerin, ja aloin heti sen jälkeen panikoimaan siitä, että tuottaako se nyt pahaa onnea ja olisiko se pitänyt laittaa sitten kun ollaan edes vähän väljemmillä vesillä.

Mutta ei! Nyt loppuu panikoiminen! Turhaan murehdin mitään keskenmenoja saati tickereitä! Olen hemmetti vie raskaana niin pitkään kuin olen. Joko sinne viikolle 40 asti, kun vauva syntyy tai sitten enää hetkeen. Kumpaankaan asiaan en voi itse vaikuttaa muuten kuin pysyä stressittömänä!

Ehkä siis on vain pakko höllätä hieman, NAUTTIA OIREETTOMUUDESTA ja antaa luonto äidin hoitaa tehtävän! Kaikki päättyy kuitenkin parhainpäin.

Mamma 4+4


P.S. Ehkä ihan oireettomuudest en voi kuitenkaan puhua. Jatkuva nälkä on kyllä ollut tässä talossa kylässä. Aamulla tuntuu siltä, etten olisi edellisenä päivänä syönyt mitään ja on pakko ampaista samantien jääkaapille.

Mitä ihmettä?!

Kiva juttu, mun plussausilmoitukseni on häipynyt täältä itsekseen bloggerin palvelukatkoksen aikana. Whaaat!?

Eihän se ollut kuin tähän asti merkittävin postaus! *muutama kirosana* Toivottavasti se tulisi jostain bittiavaruuden pyörteistä takaisin.

Eli jos ne palaa, ignooratkaa tämä viesti :)

Hieman tuohtunut Mamma (4+2)




P.S. Voiko näin alkuraskaudessa olla jo ihan hillittömät itkukohtaukset?! Oon nyt puoltoista vuorokautta parkunut lähes putkeen, vaikka tiedostankin olevani onneni kukkuloilla. Pappa varmasti ihan hämillään, varsinkin kun pillahdin äsken itkuun sen kysyessä, et haluaisinko iltapuuroa. Tästä taitaa olla etenkin hänelle melko pitkät 9 kuukautta...

Mitä tähän nyt pitäisi sanoa?

Siis apua! Miten ihmeessä tässä kävi näin?! <3

Me molemmat olimme jo aivan varmoja, että tässä kierrossa ei tärpännyt, harmin paikka, mutta meillä on toisemme, kaikki on hyvin ja kesällä vedetään rennon letkeesti.

Ajattelin sitten eilen KP29/29-32, että teenpä piruuttani vielä yhden ovistestin, niin nähdään miten negatiiviselta voi negatiivinen näyttää. En ehtinyt sanoa lausettani loppuun, kun ruutuun pärähti tummin testiviiva ikinä. Siis edes oletettu ovisviivani ei ollut mitään verrattuna tähän viivaan. Tässä vaiheessa sydämeni hetkeksi pysähtyi ja ajatukset solmussa. Eihän tänään voi olla millään ainakaan ovis?! Ajattelin, että syteen tai saveen, tänään teen raskaustestin, jotta voin palata alkuperäiseen rentokesä-suunnitelmaani.

Käytiin sitten suuressa jännäilyssä ostamassa Clearbluen digitesti ja testipakettia kotona avatessani mietin, et miksi teen tän nyt. En halua pettyä! Mut poltto tehdä testi oli liian suuri.. :)

Ja ne kolme minuuttia oli kyllä elämäni pisimmät. Kun "Gravid, Raskaana"-teksti pärähti näytölle, niin olin kyllä hämmentynyt. Siis että minäkö? Nytkö? Entä ne supersuuret PMS:t?!

Arvatkaa olenko nukkunut viime yönä juuri silmäystäkään kun olen vain makustellut:

"Olen raskaana. Mahassani on joku jo tälläkin hetkellä"

Hurjaa. Hämmentävää. Mitä nyt? Mitä tässä kuuluu tehdä?! Kuuluuko tähän nyt laittaa, että

Mamma 4+1




P.S. Tarrasukka-ajatukset otetaan ilolla vastaan!

Oho....

OMG.


Mamma & Pappa


P.S. Huomenna luvassa kattava selitys kaikesta. Nyt ei pysty.

Me kaksi

Tässä vauvakuumeen kourissa sitä välillä toivoo niin kovasti sitä kolmatta, että unohtaa, että meitä on jo kaksi. Kaksikin on jo paljon, varsinkin kun tämä kaksikko on aika rautainen tiimi.

Sunnuntaina vietimme päivän kaksin. Kiertelimme ympäri Helsinkiä, istuimme terasseilla, kävimme syömässä ulkona ja kävelimme Lauttasaaren rantaa pitkin aina Hanasaareen asti. Päivä oli niin rento, että odotukset vauvasta häipyi hetkeksi taka-alalle.

Näin on hyvä.

Tottakai lapsi on hartain toiveemme, mutta haluan muistuttaa itseäni siitä, että minulla on jo paljon enemmän mitä ikinä osasin kuvitella. Luulin vielä viisi vuotta sitten, etten ikinä löydä tai välttämättä edes halua löytää sitä sielunkumppania, puhumattakaan lapsista! Kun tapasin Papan, koko maailmankuvani alkoi pikku hiljaa muokkaantua ihan uusiin uomiin. Ei siis sillä tavalla, että Pappa olisi pakottanut minut muuttumaan vaan niinkuin yleensäkin toisen ihmisen kohdatessaan muuttuu, kun saa uusia näkemyksiä elämästä. Jokainen ihminen kuitenkin jättää jäljen ihmiseen.

Nyt siis haluankin vetää hieman henkeä vauvaprojektista huolimatta. Se jatkuu omalla painollaan, mutta nyt tuntuu siltä, että se saa nimenomaan kulkea meidän elämän rinnalla. Vauva tulee olemaan lahja meille, lisä meidän elämäämme, mutta en halua, että projektin suorittamisesta tulee meidän matkamme päätarkoitus.  En todellakaan tarkoita, että nyt heitetään hanskat tiskiin ja katsotaan mitä tapahtuu, vaan yritän ehkä psyykata itseäni vähän rennompaan lähestymistapaan ja unohtaa ne paineet. (siis mitkä paineet? mistä ne paineet oikeen tulee?! :D )

Olen vain ihan äärettömän kiitollinen Papasta. :)

Mamma

Sano P, sano M, sano S, sano PMS!!!

Siitä asti kuin Täti ensimmäisen kerran uskaltautui kylään, olen kärsinyt megaluokan peeämässästä. Tässä kierrossa en selkeästi ole niin maaninen ja tajuan, että kaikki oireeni menee ihan Tädin esivalmisteluiden piikkiin. Ei siis tarvine miettiä, että koska sitä raskaustestiä voi tehdä, kun keho kyllä viestittää Tädin tulevan.

Kaikki alkoi lauantaina, kun olimme Papan äidillä juhlimassa aikaistettua äitienpäivää. Kesken kahvittelun tunsin, kun joku hormoonituuli pyyhkäisi ylitseni ja toi mukanaan itkupotkuraivarin. Sain purra hammastani, etten olisi alkanut tiuskimaan niin Papalle kuin anopillekin. Tiesin, että ei ole tapahtunut MITÄÄN mistä voisin vetää herneen nenääni, mutta kun siellä tuntui jo olevan koko palko. Jälkeenpäin nolottaa ihan sairaasti, kun näytin varmasti siltä, että olisin syönyt pussillisen sitruunoita. :D Kun lähdimme, kiertelimme vielä hetken kauppakeskuksessa ja tiuskin Papalle, kunnes aalto alkoi pikkuhiljaa hellittää ja pystyin keskittymään tiukkaan shoppailuun. Loppuilta meni onneksi ihan kivasti.

Toinen tyypillinen PMS-oireeni on rintavarustukseni kasvaminen kolminkertaiseksi ja koko rintakehän muuttuminen araksi. Check.

Ruokahaluni on ihan armoton. Eikä sellainen, että vähän heikottaa, vaan sellainen: "HIILAREITA TÄNNE JA HETI!!!!" Nimenomaan hiilareita. PMS-päivinä syön tyyliin pelkkää pastaa ja pannukakkua, ja sitten vituttaa vielä enemmän kun syö epäterveellisesti, vaikka JUURI pääsi terveellisiin elämäntapoihin kiinni. (Vältän hiilareita, en karppaa, mutta suosin lautasellani vihreitä ja jotain proteiininlähdettä)

Tiedänpähän ainakin mitä seuraavaan viikkoon odottaa: ei ainakaan sitä plussaa! :D

Mamma

Kuuluisia sanontoja..

..."Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa"


Että joo. Voitte varmaan arvata mitä ovistikku tänään sanoi. Blankoa. Ei viivanviivaa (no okei se testiviiva joo). Mutta muuten. Ilkkuva valkoinen alue, joka NIIIIIN nauro mulle! Hyvä, ettei siihen tullut teksti: "Täti tulossa"

Vedän tästä nyt siis johtopäätöksen, että se oli kuin olikin vaan myöhästynyt ovis tai oviksen yritys, jota ei kaikenkukkuraksi edes tällä kertaa saatu hyödynnettyä. Että tän kierron osalta voin heittää hanskat tiskiin. No, jotain hyvää, en ainakaan ostanut raskaustestiä, jolle ei ois sitten ollut käyttöä.

Ja nyt kun järjellä ajattelee, eihän sillä tosiaan olisi ollut mitään aikaa kiinnittyä, saati kehittää raskaushormonia. Mut minkäs teet kun innostut.

Vaikka tää nyt ärsyttääkin, ei tää nyt mitään maata kaada, tietenkään. Ens kuussa en ehkä tikuta, ihan hermojeni vuoksi, vaan panostetaan enemmän toimintaan. Oon ehkä himpun verran päässyt irti sellasesta alkuhurmiosta peruslukemiin, että tajuan yrityskiertoja olevan oikeesti tosi vähän. Harmin paikka, että ekalla ei tärpännyt, mutta kesähän on juuri parasta aikaa tällaselle missiolle!

Että tervetuloa vaan Täti! Älä ainakaan myöhästy. Myöhästelevä Täti on niin pahuuden kulminaatio näissä asioissa! :D

Mamma

P.S. Kiitos edellisen vuodatukseni kommentoijille! Tilanne eteni niin nopeasti, etten ehtinyt niihin vastailla! :)

Noin. Se siitä seesteisyydestä.

Yritän muistuttaa nyt itseäni juuri muutama tunti sitten kirjoittamastani seesteisyydestä ja pohdiskelemattomuudesta.

Tein äsken ovistestin, ihan huvin vuoksi, vaikka tiesin, että ovisplussan jälkeiset testit oli kaikki olleet ihan blancoja. Paitsi juuri äsken. Liuska päräytti juuri plussan (siis samanlaisen minkä jo tässä kierrossa testasin) ja olen jokseenkin häkeltynyt. Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa? Onko tämä siis plussapäivä? Ovuloinko kaksi kertaa? Olenko kehoni kanssa IHAN SEKAISIN? Tilaisuus täytynee kuitenkin hyödyntää, jos nyt vaikka on niin, että tänään ovuloisin, tai siis että nyt olisi se LH-huippu. Ovistikun plussasta ei ole kuitenkaan epäselvyyttä, koska molemmilla kerroilla Pappakin tuli ihmettelemään tikkua, että plussa se selkeästi on.

Onko tämä siis ihan normaalia? Nyt on kp22/29-32, veikkaukseni mukaan dpo5. Jos tämä nyt sitten onkin se lh-huippu, niin voi luoja miten pitkä kierto tästä tulee.

Tietenkin eksyin tälle palstalle... Mutta järki sanoo, että ei nyt, ei näin aikaisin. Eihän? Voihan piinojen piina sentään.

Antakaa jotain vinkkiä kanssasisaret! :)


Pientä toivoa elättelevä Mamma

Kummia unia

Nyt on vissiin vauvahaaveet tosi pinnalla alitajuisesti. Päivisin olen melkein jopa ajattelematta piinapäiviä, tätejä ja haikaroita ja onnistunut keskittymään muihin juttuihin. Mutta yöt..

Voi pojat. Ei ole varmaan neljään päivään ollut yhtäkään yötä, jolloin en olisi nähnyt vauvaunia. Kaikkia unia en muista tarkkaan, mutta tiedän, että niissä oli vauva. Yhtenä yönä näin unta, jossa olin jo saanut vauvan ja olimme synnytyssairaalassa, mutta vauvani katosi ja olin murheen murtamana. Viime yönä näin unen nykyhetkestä, jossa mietin kovasti olisinko mahdollisesti raskaana vai en. Olin unessa korkeassa kuumeessa, mahataudissa ja kaikissa mahdollisissa kivuissa ja säryissä ja äitini käski minun ottamaan särkylääkkeitä, unilääkkeitä, nuhalääkkeitä, sydänlääkkeitä, mahalääkkeitä ja silmätippoja. :D Mietin unessa aivan paniikissa, että jos nyt olen raskaana, alkio ei särkylääkkeiden takia kiinnity, jos kiinnittyy, niin se syntyy aivan unisena ja huonon vastustuskyvyn kera eikä sen sydän syki tai silmät avaudu. Pelko oli TODELLA todellinen unessa, mutta herättyäni uni vain huvitti.

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi minulla oli vauvauniputki, mitähän tämä meinaa? Ehkä asia on vain niin pinnalla, enkä pysty enää sitä hereillä ollessa käsittelemään, vaan alitajunta joutuu prosessoimaan toiveeni ja pelkoni nukkuessa. Se kävisi kyllä järkeen, koska viimeiset päivät en ole ajatellut projektia sen kummemmin. Ei oireiden kyttäystä (vaikka nythän se paras aika kyttäykselle on!), ei panikointia, innostumista tai epätoivoa.

En voi muuta kuin odottaa, reilun viikon päästä tiedetään vasta enemmän! Ihanan seesteinen olo pakko myöntää. Todella kummallista. Ehkä ensimmäinen kerta yrityksen aloittamisen jälkeen.

Voikaa hyvin!

Mamma


P.S. Oireita ei ole mailla halmeilla. Ei kerrassaan mitään. Ei finnejä, tissijomoa, nipistelyä, juilimista, ei mitään. Ihan kivaa kyllä, mistään kyseisistä oireista en nyt ihan hirveästi nauti.

Ovis bongattu? Ehkä? Joo? Vähän edes?

Nyt on kriittisin aika tikuttelusta ohi. Ja olo on toisaalta toiveikas, toisaalta vähän hölmistynyt. Peittoja ainakin heiluteltiin, mutta tulkitsinko tikkuja oikein, sitä en kyllä tiedä.

KP13 viiva alkoi selkeästi vahvistua päivä päivältä, ja KP17 oli kaikista tummin viiva, jonka jälkeisinä päivinä viiva häipyi olemattomiin. Mutta oliko se nyt sitten tarpeeksi vahva?! Se oli reunastaan melkein musta, mutta ei koko leveydeltään. Melko tumma se oli kokoleveydeltään, mutta en nyt mene takuuseen, että oliko se testiviivaa kummempi.

Ärsyttää kun en ottanut tikuista kuvia, niin olisi voinut verrata. Jotain kyllä selkeästi tapahtui, koska väri ensin johdonmukaisesti tummeni ja sitten häipyi olemattomiin. Mutta onko se nyt sitten riittävästi? Mistä sen tietää? No ei mistään. Paitsi odottelusta. *huoh*

Jotenkin jäi kyllä sellanen toiveikas fiilis. JOS ovis oli sinä päivänä, luulen, että siimahäntiä olisi riittävästi. Nyt olisi niinkuin DPO 3. Mitään oireita ei ole, ei tissiturvotusta tai mitään. Eilen yöllä mahassa oli nipistelyä ja joku ihme kipu, mutta minun vatsani tuntien se menee kyllä ihan kaiken muun epämääräsyyden piikkiin. Ajattelin lopettaa tikuttelun tästä kierrosta, kun nyt ei enää tule edes hailakkaakaan haamua. Ainoa, mitä voi nyt tehdä, on pitää peukut pystyssä, sormet ristissä ja silmät ehkä kiinni, kun tää on nyt vaan niin sairaan jännää.

Tajusin muuten tänään, miten arvokas tää blogi tulee olemaan itselleni sitten kun haikara on lähtenyt matkaan ja tilaus toimitettu. Täältä sitten aina voi käydä lueskelemassa, miten hirveän paljon me ollaan haluttu se lintu bongata! Se haikara kun kuitenkin joskus tulee saapumaan!

(Ehkä jo tässä kuussa???????)


Mamma

Eteenpäin, sanoi mummo hangessa

Taas on maanantai. Oi, mikä ihana maanantai. Olin koko viikonlopun töissä ja nyt ois enään tämä ja huominen päivä ja sit ensimmäinen vapaapäivä viikkoon :) Ihana, ihana maanantai!

Mamma stressaa selkeesti enemmän noitten tikkujen kanssa ku mä :) Kyllä mäkin odotan into piukalla sitä päivää, kun raskaustesti näyttää positiivista mutta mä uskon, että se päivä vielä koittaa, oli se sitten tässä kuussa tai keskellä kesää (tai senkin jälkeen). En jaksaisi odottaa yhtään sen enempää kuin Mammakaan mutta joskus on vaan pakko. Siksi siitä on turha ottaa ylimääräisiä paineita, jos vaan voi olla ottamatta. Tiedän, ettei se oo aina ihan helppoa.

Mun on varmaan paljon helpompi olla rentona, kun olen kuitenkin paljon poissa kotoa. Joudun päivisin keskittymään ihan muihin asioihin. Jos minäkin olisin siellä kotona päivittelemässä, stressaisin varmasti itsekin :)

Iloa kaikkien viikkoon!

Pappa