Aikaa miettiä..

Nyt kun tässä vasta aloitellaan projektia, niin on aikaa miettiä. Omaa lapsuuttaan, tulevaa vauvaa ja sitä, miten oma lapsuus vaikuttaa oman vauvan lapsuuteen. Mitä omassa lapsuudessa on sellaista, mitä ehdottomasti haluaa siirtää omalle pienokaiselle, ja minkä omasta kokemuksesta osaa sanoa, että ei, tuota en halua siirtää.

Yksi niistä asioista, joita haluan ehdottomasti antaa lapselleni, on kiinteä ydinperhe. Se, että lapsi tietää vanhempien aina olevan yhdessä, kunnioittavan ja rakastavan toisiaan ja että viideltä täytyy olla kotona syömässä. Kaikilla lapsuuden ystävilläni ei ollut yhteisiä ruokahetkiä perheensä kanssa ja juuri ne ovat minusta niitä hetkiä, jolloin meidän perhe käsitteli kuulumiset, hassutteli ja oli yhdessä. Aina arkisin kello viisi. :)

Se, mitä en välttämättä halua siirtää omille lapsilleni, ovat omat pelkoni ja huoleni. Ehdottomasti YMMÄRRÄN miksi olen aistinut vanhempieni huolen minun pärjäämisestäni, mutta koen nyt, että eihän ikinä kellään ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä. Sen takia yritän ennemmin kannustaa, en ilmaista huoltani ja voivotella. (Ellei tilanne jarruttelua oikeasti vaadi) Toki helppo se nyt on varmasti sanoa, tosi tilanteen tullessa esteen, voi olla, että joutuu tehdä todella töitä pitäessä itsensä kurissa. Mutta ainakin tiedostan mahdolliset sudenkuoppani. Alku se on sekin!

Mutta ainakin on kyllä aikaa miettiä, pohtia, lukea kasvatusoppaita ja keskustella yhdessä Papan kanssa. Pappakin tulee kyllä kirjoittamaan taas ajatuksiaan, sillä on ollut vaan aikamoista menoa ja meininkiä viimeiset viikot.

Ihanaa muuten kun meillä on lukijoita! Kiitos siis teille, että tämä blogi pysyy voimissaan!


Mamma

Unia ja unelmia

Viime aikoina hurjasti unia omasta vauvasta. Toissa yönä olin Kampissa shoppailemassa vauva kantorepussa söpönä kuin vaahtokarkki. Viime yönä mulla taas oli kaksi lasta ja uni ei ollut niin vaahtokarkkia. Olimme matkalla neurologille ja vanhempi lapsi riehui ja riekkui. Yritin jotenkin työntää vaunuja ja ottaa kiinni isompaa. Pelkäsin kuollakseni, että minulle sanotaan, että olen kyvytön äidiksi, kun lapseni ovat niin villejä. Sairaalan käytävällä oli kissa vapaana ja unessa ajattelin, että puolustuksekseni sanoisin ainakin, että "no täälläkin on kyllä kissoja käytävillä!" Lopputulos jäi tosin mysteeriksi, kun heräsin.

Viime postaus tuntuu jotenkin kaukaiselta. Se stressi, jännitys ja hermostuneisuus ovat niin kaukana. Mitään erikoista ihmeparannusta ei ole tapahtunut, olot tulevat ja menevät, mutta ehkä olen onnistunut lepäämään paremmin. (Jännittävistä unista huolimatta) Eilen myös juttelimme kaikesta tulevasta ihanasta ja se antoi asioille taas oikean perspektiivin. Turhaan nyt jännäilen, kun kaikkein jännin aika on vasta tulossa!

Päivä kerrallaan, askel kerrallaan, olemme lähempänä unelmaa.

Sehän riittää.

Baby steps. :)


Mamma

Oloja

Lääkevähennyksiä on tehty jo muutamaan otteeseen ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan. Olo on välillä tosi hyvä, mut pienimmätkin väsymykset tuntuu samantien. Mitä opimme tästä; AIKAISIN NUKKUMAAN!

Vielä ainakin on ihan toiveikas olo, että kyllä tää onnistuu. Kuten lääkäri sanoi, jos auroja ei tuu kuin yksi per viikko, niin kaikki on hyvin. Nyt on tullut puolitoista per kuukaus (en tiedä voiko sanoa, että on puolikas auratuntemus, siltä se vaan tuntui!), joten ei hätää! Onhan se paljon enemmän mitä ennen lääkkeiden muuttelua, mutta niin mua varoiteltiinkin. Joten jos en vaikka nyt lietsoisi mitään paniikkia tässä. :D

Rauhoittava kukkakuva tähän väliin :)

Takaraivossa jyskyttää ajatus, että lääkkeiden vähennyksessä ei olla edes puolivälissä ja aurat ovat jo ilmaantuneet, mutta järjen ääni sanoo kuitenkin, et no panic. Vaikka lääkevähennys ei onnistuisikaan, se ei tarkoita sitä, etteikö vauvahaaveet onnistuisi!

Ja hei, kyllä se lääkevähennyskin onnistuu! Eikö onnistukin??

Ehkä hieman stressaantunut Mamma


P.S. Ja nythän ei edes pitäisi stressata! *tuijottaa kukkakuvaa*

Spending a long time coming..

Odottavan aika matelee mutta samalla aika tuntuu rientävän. Tänään on jo toinen lääkkeiden vähennys edessä. Vaikkei tämä suoraan vaikuta minuun mitenkään, perhoset vatsassani lisääntyvät tasaiseen tahtiin. Viisi kuukautta odottamista. Viisi pitkää kuukautta. ...tiedän, tiedän, nopeasti se loppujen lopuksi menee :)

Olen huomannut että mamma on vähän stressaantunut (erinäisistä syistä) ja se tuntuu pahalta koska stressi on viimeinen asia, jota hänen pitäisi nyt tuntea. Yritän kovasti auttaa ja olla tukena mutta en taida olla kovinkaan tehokas apulainen :)

En voi olla stressaamatta vähän itsekin kun tiedän että seuraavat neljätoista kuukautta olisi hyvä elää mahdollisimman leppoisasti. Ensin pitää saada lääkkeet säädettyä ja sen jälkeen selviytyä raskaudesta hengissä (toivon mukaan kaikki kolme osapuolta). Jos minä tunnen paineita, en osaa kuvitellakaan minkälaiset murheet myllertävät mamman mielessä.

Onneksi olemme vasta alkaneet taipaleemme ja askeleet ovat alkuun  t o d e l l a  hitaita, eli onpahan ainakin aikaa sopeutua :) Enköhän minäkin opi vetämään oikeista naruista ja hommat sujuu jatkossa oikein mukavasti.

Muikeaa viikonloppua kaikille!

- Pappa -