Luettuani Mamman edellisen postauksen, hätkähdin. En siksi, että olisin yllättynyt siitä, että hän istuu pyörätuolissa vaan siksi, etten tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että tämä on mainitsemisen arvoinen asia.
Tai siis onhan se mainitsemisen arvoinen asia. Olen vaan tainnut näiden vuosien aikana tulla sokeaksi sille pyörätuolille (aamuisin saatan jopa polkaista pikkuvarpaani hänen vanteisiin - OUCH!). Onhan se aina siinä ja se pitää heittää takakonttiin kun lähdetään autolla reissuun, mutta sekin muuttui rutiiniksi jo heti auton saatuamme. Olen niin tottunut siihen, etten osaa ajatella elämäämme muunlaisena. Minulle erilainen elämä olisi siis sellaista, jossa Mamma ei liikkuisi neljällä pyörällä.
Kun Mamma ennen ensimmäistä tapaamistamme kertoi vammastaan, muistan että häntä jännitti reaktioni. Vaan minähän en säikähtänytkään uutista. En tainnut edes hätkähtää. Kaverini kylläkin hätkähti. Melkein jokainen, jolle kerroin, hätkähti. En edelleenkään tiedä, mikä kärpänen oli mua purrut, kun en sen ihmeemmin reagoinut paljastukseen.
Monet sukulaisetkin päivittelivät pitkään sitä, miten suvun nuori mies oli sellaiseen tapaukseen ihastunut. On ollut hauska huomata, miten kaikkien käsitys on muuttunut 360 astetta heti Mamman tavattuaan. Nyt ei sukulaisetkaan muista hänen istuvan pyörätuolissa.
Olen todella onnellinen sen aikaisesta avarakatseisuudestani, koska muuten en olisi löytänyt elämäni ihaninta naista! Ja vielä saanut mahdollisuuden odottaa esikoistani hänen kanssaan. Tiedän, että edessämme on haasteita, joita ei kaikilla muilla ole, mutta eihän kenenkään kohdalla mutkaton raskaus ole taattu.
Ollaan Mamman kanssa sovittu, että kaikista asioista on lupa puhua ja aina jos vähänkin ottaa pannuun, siitä pitää sanoa. Tällä tavalla ennalta ehkäistään turhat riidat ja hoidetaan vaan ne välttämättömimmät.
Suhteemme on ratkaisukeskeinen (sana on ollut työpaikallani päivän sana...kuukauden ajan).
Palaillaan!
Pappa
Mitä minä teen tämän blogin kanssa?
-
Olen pohtinut tätä blogia aika paljon. Mitä tämän kanssa tekisi? On selvää,
että kirjoittamisvauhti on hiipunut ja vaikka minulla olisikin paljon
asioita m...
4 kommenttia:
Teidän blogia on ilo lukea, sillä teksteistänne kajastaa rakkaus ja arvostus toisianne kohtaan :)
Voi kiitos! Sitä me toivommekin. :)
Siitähän lapsihaaveissa ja ylipäätään parisuhteessa on kyse; kahden ihmisen pyyteettömästä rakkaudesta ja arvostuksesta.
Nousi hieman tippa linssiin, kun luin tämän postauksen. Kirjoitit todella kauniisti.
Minusta on hienoa, että suhteessanne toisen pyörätuoli on vain arkinen asia eikä este rakkauden tai haaveiden välillä.
Olette onnekkaita, kun olette löytäneet toisenne ja nyt perheenne saa vielä kasvaa.
Minustakin, vaikka elän joka päivä suhteessamme, Papan asenne on niin lungin realisti, että täälläkin päässä meinasi tippa tirahtaa linssiin, kun hänen tekstinsä luin.
Toivoisinkin, että jokainen ihminen, ei vain me, joilla on jotain fyysistä vikaa, kohtaisi sellaisen, joka osaa tarkastella yksilöä sinä itsenään, antamatta toisen rajoitteiden, oli ne sitten henkisiä, fyysisiä tai mitä vaan vaikuttaa kokonaiskuvaan. Onneksi monet sellaiset kohtaavatkin! :)
Pappa on kyllä ihan paras :)
Lähetä kommentti