Ihanaa, suloista ja vähän huonoa

...Niin, ikävä kyllä. Viimisestä postauksesta on kulunut aikaa ja paljon on ehtinyt tapahtua! Jos aloitetaan ihan järjestyksessä.

1. Meidän vaunusuosikit on löytynyt! Käytiin Vauvatalo Johannassa yhtenä iltana testailemassa, pähkimässä ja miettimässä, ja molempien yllätykseksi suosikki löytyi melko helposti. Alunperin päässäni oli kuva Emmaljungan Mondial Duo Combit värinä White Leatherette. Niihin ihastuimme molemmat pari vuotta sitten jossain lastentarvikeliikkeessä, kun vauva-aihe ei ollut vielä edes ajankohtainen. Nyt kun se on, todellisuus on iskenyt vastaan. Valkoiset lastenvaunut, ei ehkä paras valinta käytännössä. Myös kaupassa niitä testatessani nyt tositarkoituksella huomasin pian, että niiden jähmeä runko ei kyllä liikkunut mihinkään minun yrittäessäni niitä kääntää tai liikuttaa. Mutta onneksi vaihtoehtoja oli ja yksi oli ylitse muiden:

Emmaljungan Nitro Cityt!


Kuva täältä

Niitä minäkin pystyin hallitsemaan, vaikken pääasiallinen  vaunujen työntäjä olekaan. Silti on kuitenkin tärkeää, että saan niitä vaivatta käännettyä oikeaan asentoon tai edes hieman eteenpäin. Hauskinta tässä oli kuitenkin se, että vaunuvalintaa pohtiessani tuttujeni kanssa, kävi ilmi, että eräs toinen äiti pyörätuolissa oli päätynyt samoihin vaunuihin juuri kyseisten kriteereitten takia ja on tyytyväinen valintaansa! Jes! Emme vielä vaunuja tilanneet, mutta olen helpottunut, että nyt TIETÄÄ mitä tilaan. :)

2. Rakenneultra on takanapäin! Ja siellä pötkötteli hyvissä ruumiin voimissaan selvä POIKA! Kaksi kätilöä poika-arvauksen antoi, ja sanoivat vielä, että tämä on kyllä NIIN selvä poika, kuin vaan voi. Pakko myöntää, että olin aivan varma masukin olevan tyttö, ja sen päivän sulattelin ajatusta pojasta. Ei sillä, että sukupuolella olisi  yhtään mitään väliä, mutta jotenkin kauhistutti, että osaankohan leikkiä pikku pojan kanssa! :) Nyt, ostettuani kasan pikkupojan söpöjä vaatteita, ajatus pojasta tuntuu ihanalta! <3 Siellä se jätkä pötköttelee masussa ja potkuttelee kylkiluihin! Voi että!

Mutta rakenneultrassa kaikki oli siis niinkuin pitikin. Se oli SUURI helpotus. Pientä jännitysmomenttia tuotti se, kun hetken jouduttiin tarkistelemaan pojan jalkoja, että liikkuuko ne. Kuulemma poika sitten liikutti nilkkojaan, mutta itse en liikettä huomannut. (En tosin erottanut ruudulta mitään.) Olin huolissani pari tuntia ultran jälkeen, mutta sitten oli pakko todeta, että jos ultraaja sanoi jalkojen liikkuneen, ne varmasti liikkui. Ja sen verran napakoita potkuja on alkanut tulemaan, että ihmettelen, jos ne eivät ole jalat! Mutta hyvä kun asiaa seurataan ja marraskuussa menen vielä lisäultraan, jossa seurataan kasvua ja kehitystä.

3. Huoh. Voihan ikävyys. Tätä en olisi toivonut joutuvani kertoa. Epilepsiatilanteeni on ottanut takapakkia ja viikon aikana olen saanut kaksi pitkää epilepsiatuntemusta. Kouristanut en ole, mutta siihen suuntaan ollaan kyllä menossa. Itseasiassa kohta puoliin alan soittelemaan neurolle, että mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä, vaikka lääkitystäin nostettiin. Yritän ottaa asian rauhallisesti, mutta huoli painaa kovasti. Minun epilepsiahistoriaani kun ei mahdu sanat "lääkemuutos" ja "asia kunnossa". Yleensä tällainen pahenemisvaihe ei lupaa hyvää, mutta nyt on vain uskottava parempaan sekä oltava tyytyväisiä siitä, että ensimmäinen kolmannes on takana. Mutta mietityttää silti.

Tällaista täällä, nyt alan metsästämään sitä neurologia puhelimeen! Koitan pistää väliaikatietoja pian! :)

Mamma