Puoliväli lähestyy!

Mihin aika oikein on mennyt? Kasassa on viikkoja 19+6 ja tuntuu huikealta, että IHAN PIAN on tuo maaginen puoliväli ylitetty. Meidän tapauksessamme puoliväli on jo luultavasti ylitetty, koska suunnitelmissa on sektio, jota tuskin tehdään vasta viikolla 40. Eli hurrrjaa!

Viime viikolla oli neurologin soittoaika labratuloksista ja kuulumisista ylipäätään. Onneksi labroissa oli kaikki hyvin, edes maksa-arvot eivät olleet yhtä huimia kuin yleensä. Jouduin myöntämään neurologille, että muutama päivä sitten olin saanut auran (=kohtauksen ennakkotuntemuksen) ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että lääkitystä kannattaa nostaa jo tässä vaiheessa. Olin hyvin yllättynyt niin aurasta kuin ehdotuksesta ja jouduin hetken kamppailemaan itseni kanssa siitä, että voiko tosiaan olla parempi vauvalle se, että lääkitystä nostettaisiin. Kun vähän sitten kaivelin menneitä aikojani ja kohtaushistoriaani pienine hengityskatkoksineen, totesin itsekin, että better safe than sorry. Nostin siis kiltisti toisen lääkkeeni annostusta, vaikka kurjalta tuntuikin. Pari päivää meni lääketokkurassa, mutta nyt annokseen on jo tottunut. Toivottavasti vauvakin sen sietää.

Kävimme myös suuhygienistillä kuulemassa ohjeita vauvan hampaidenhoitoon. Käynti konkretisoi ainakin itselleni sen, että nii-iin, kohta meillä tosiaan ON vauva, jonka hampaita täytyy hoitaa, eikä samalla lusikalla saa syödä! Suuhygienisti oli jotenkin todella tohkeissaan siitä, että vaikutimme kiinnostuneilta. Lopuksi hän sanoikin, että tuli todella hyvälle tuulelle siitä, kun meitä selkeästi kiinnosti lasten hampaiden hyvinvointi. Moni oli kuulemma valittanut käynnin olevan turha ja pitkäveteinen. (!) Siis häh. Olihan siellä kyllä tuttuakin asiaa suun hyvinvoinnista, mutta mielestäni KAIKKI tieto kertauksineen on tässä vaiheessa vain hyvästä, kun totuttautuu ajatukseen siitä, että kohta ihan OIKEASTI tapahtuu. Ja kuka oikein kehtaa edes sanoa, että olipa tylsää? En käsitä. Mutta kukin tyylillään. Ja tuli kyllä hyvä mieli siitäkin, että selkeästi suuhygienistin päivä pelastui, kun me lähdimme vastaanotolta hyvillä mielin hyvän tiedon kanssa.

Vauva-asiaa sivuten käynnillä tuli myös puheeksi minun hammaslääkäripelkoni. Olen miettinyt sitä tässä ja todennut, että sitä pelkoa en lapselleni halua siirtää. Suuhygienisti oli todella ymmärtäväinen, ja tarjoutui auttamaan. Sovimme käynnin hammaskivenpoistoon (mikäli sitä löytyy) ja hän selitti jo nyt mitä kaikkea apukeinoja ja pintapuudutteita siinäkin voi käyttää.  Hän myös lopuksi vielä kysyi, että uskallanko tulla näiden tietojen jälkeen hänen luokseen hoidettavaksi, niin voimme sitten yhdessä katsoa miten edetään. Tuntui tosi hyvältä se, että asiaa ei vähätelty. Vaikka se ei vielä nollannut tilannetta, uskalsin kuitenkin varata ajan jopa oikaisuhoitajalle saadakseni lähetteen leukapolille! Eli asia edistyy!

Vauvan hankintoja ei olla vielä juuri tehty. Katseltu on niin pinniksiä kuin vaunuja, mutta vielä odotetaan rakenneultrasta tulevaa vahvistusta, että vauva tosiaan on tulossa ja hyvävointinen. Tai varmistusta ja varmistusta, mutta kuitenkin. Tosin potkuttelua tuntuu päivittäin, joten kyllä siellä joku on! Ehkä myös kiinnostus sukupuoleen hillitsee ostovimmaan, koska itse en kovasti neutriväreistä pidä, vaan olen tällainen ällö vaaleanpunainen/sininen-tyyppi. :D Veikkaan tyttöä. Maha kasvaa jotenkin kummasti sivuille ja makeanhimo on kova. Tyttö se varmasti on. (Yeah right.) Pojan nimiäkin on tosi vaikea keksiä! Aivoiriihtä on pidetty, tytölle olisi ehkä jo nimi, mutta pojan nimi uupuu.. Nojoo. Tää on tällasta spekulointia, en nyt tietenkään OIKEESTI päätäni pantiksi tytön suhteen laita ja poikakin olisi ihan yhtä toivottu. (Aluksihan poikaolo oli valtaisa)

Mutta joo, tällaista tänne! Voikaa kaikki hyvin!

Mamma

Voisko olla mahdollista, energinen keskiraskaus?

Siis mieletöntä! Se on VIHDOIN täällä! Ainakin osittain. Silleen, että kaikki ei tunnu ihan musertavalta eikä kokoajan itketä. Päivän aikana jaksaa myös tehdä jotain ja JOPA urheilla. Musta tuntuu, että suurin syy mun itkukohtauksille oli matala hemoglobiini, joka nyt raudan alottamisen johdosta oisi alkanut nousemaan. Koska yleensäkin sillon, jos on kamalan väsynyt, pienetkin asiat tuntuu jättimäisen suurilta.

Onneksi mieli on piristynyt ja voimat on palautunut, koska viime päivinä niitä voimia on todella tarvittu. Byrokratia on TAAS heittänyt rapaa niskaan. Viime viikolla kaupungin nainen soitti ja pyysi tulla käymään. Tästähän jo tiesi, että kaikki ei mene kuin Strömsössä, koska muuten olisi tullut vain puhelu, jossa kerrotaan, että tuolia on alettu rakentamaan ja enää olisi kaksi kuukautta sen saapumiseen. No, mitä sitten menen, Pappa mukana. Tosi ystävällisen henkilön kanssa sitten siellä jutellaan, että voisinko ottaa jonkun niiden sairaalatuoleista. (NOT!) Kysyn sitten häneltä, että mikä tässä nyt oikein mättää, asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Tämä sitten vähän nolona alkaa selittämään, että nokun ylilääkäri oli hylännyt hakemukseni sillä perusteella, että en pysty lupaamaan etteikö painoni parin vuoden aikana muuttuisi.

Siis WHAT!?

Nyt tassua pystyyn: kuka pystyy? Siis vannomaan käsisydämellä, että ei, painoni ei tästä mihinkään järkähdä. Ei vaikka ensisynnyttäjänä ei todellakaan tiedä mihin paino oikein jojottaa synnytyksen, imetyksen ja kaiken jälkeen. Mutta ilmeisesti minun pitäisi, jotta saisin sen ainoan apuvälineen, jonka kanssa pääsen liikkumaan. Sanoin kyllä tälle erittäin mukavalle naiselle, että ei tässä nyt kyllä ole mitään järkeä. Ja hän myönsi, ettei oikein olekaan ja lupasi vielä esittää asian uudelleen ylilääkärille. Viikon päästä. Että taas tässä sitten vaan odotellaan.

Sieltä lähtiessäni kiitin rautalisää, koska jos olisin käynyt kyseisen keskustelun ollessani väsyneenä ja itkuherkkänä, olisin kyllä romahtanut. Nyt järjettömät perustelut vain lähinnä ärsytti ja nauratti, mutta niihin pystyi laittaa tiukkaa perustelua vastapalloon. Mutta joo, ainakin asia on taas yhtä inausta pidemmällä. Ehkä se uusi tuoli ennen tammikuuta saapuu.

Mutta muuten kuuluu oikein hyvää! Joku myllää mahassa varsin tomerasti etenkin iltaisin. Potkut tuntuu nyt jo selvästi, mutta Pappa ei ole niistä päässyt vielä nauttimaan. Doppleri on jäänyt vähemmälle käytölle nyt, kun jo tuntee mahassa jonkun liikkuvan. On kyllä tosi ihana tunne! Siellä OIKEESTI on joku!

Mulle on tullut ehkä pieni mahakriisi. Tai siiskun musta mun maha ei näytä yhtään sellaselta somalta pyöreältä vauvamahalta, vaan musta se näyttää oluttynnyriltä. Sen(kään) takia täällä ei oo ollut mitään masukuvagalleriaa, kun jotenkin vaatii totuttelua. En ois ikinä uskonut, että MÄ alkaisin tästä kriiseilemään.

Mut hei, mä meen nyt joogaamaan, kun energiaa vielä piisaa!

Mamma

Aika rientää :)

En muistakkaan milloin viimeksi olisin päivitellyt täällä. Siitä on aikaa. Liikaa aikaa. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä!

Ollaan Mamman kanssa kierrelty ympäri Suomea tapaamassa sukulaisia ja ystäviä ja tehty kaikenlaista hauskaa. On ollut ihana kesä.

On ollut myös kuuma kesä. Ja autostamme puuttuu ilmastointi. Muut raskaana olevat ja heidän kumppaninsa varmasti osaavat arvella miltä tuntuu istua kuuman kosteassa autossa useita tunteja matkalla mökille. Ne harvat päivät, jolloin satoi, oli juhlaa :)

En kuitenkaan valita! On ollut upea kesä ja nyt on ihana kun syksy lähestyy. Syksy on kuulemma Mamman lemppari vuodenaika.

Mamma on alkanut jo tuntemaan vauvan liikkumista ja itse olen saanut kuunnella doplerilla sitä pienen sydämmen jyskytystä. Aika sanoinkuvaamaton tunne! En vieläkään oikein tajua että Mamman masussa kasvaa ihminen. Meidän esikoinen. Päätä huimaa :)

Ihanaa loppukesää kaikille!

- Pappa

Pelko ja paniikki

Ihan aluksi kerron, ettei tämä teksti liity mitenkään vauvaan. Pakko vaan purkaa jonnekin tämä ahdistus, että pääsen asiaa työstämään. Jos siis haluat lukea pelkkiä vauvakuulumisia, skippaa tämä vuodatus!

Otsikko voisi olla myös: "Miten helvetin paljon ihminen voi pelätä hammaslääkäriä." tai "Miksi minulla on kaikki mahdolliset hammasongelmat?" tai vaikka "Rauhotu hyvä ihminen!". Lähdetäänpä purkamaan tätä hammasahdistukseni syitä, ihan kohta kohdalta.

• Kun olin 13-vuotias, minulle piti tehdä ennen oikomisen aloittamista suuri hammasleikkaus. Elämäni pahin kokemus, kiistatta. Olin operaation ajan hereillä, leikkaavana lääkärinä oli kärttyinen ukko, joka oli todella töykeä ja huusi minulle vähän väliä, jos satuin yhtään liikahtamaan. Olin aivan varma, että kuolen leikkauksen aikana, koska en saanut hengitettyä, enkä myöskään pystynyt/uskaltanut asiaa lääkärille sanoa. Toipuminen kesti kolme kuukautta ja suu oli sairaan kipeä koko sen ajan.
• Hampaat oiottiin ja lopputulos oli esteettisesti hyvä. Minut kuitenkin ohjattiin leukakirurgille, koska avopurentaa ei oionnalla hoitamaan pystytty hoitamaan. Avopurennan lisäksi leukani on kasvanut jotenkin oudosti kieroon. Leukakirurgi oli sitä mieltä, että minun kannattaisi mennä leikkaukseen samantien, etten ala kärsimään pääkivuista, koska leukani on jotenkin totaalisen vino ja tulee myöhemmin vaivaamaan päänsäryin. Mitä sanoo 17-vuotias, joka on juuri saanut telaketjut pois ja hammasrivi näyttää täydelliseltä? "Leukaleikkaus ja viiden vuoden uusintaoionta MY ASS!!!"
• Leikkauskokemus kummittelee mielessä, enkä uskalla käydä hammaslääkärillä itkemättä kaksi viikkoa etukäteen, vaikka hampaani ovat yleisesti hyvässä kunnossa. Hammaslääkärit ihmettelevät tosin vetäytyviä ikeniä. Niin ihmettelen minäkin, koska en TODELLAKAAN paina harjatessani.
• Ja kas näin, tänä keväänä alkoi leukapäänsäryt, aivan niinkuin leukakirugi silloin peloitteli. Muistan ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen leukakirurgin suunnitelmat kolmessa osassa tehtävästä leukaleikkauksesta ja viiden vuoden oionnasta. Voi paska.
• Viikko sitten uskalsin mennä hammaslääkärille, koska hampaitani vihloo vietävästi. Edellisenä iltana en saa ollenkaan unta, itkeskelen ja keksin tekosyitä, miksi en voi sinne mennä. Pappa kuitenkin pakottaa minut aamulla sängystä ylös ja saattaa minut hammaslääkärin ovelle asti, jotta varmasti menen. Hammaslääkäri on hieman kauhuissaan, koska ikeneni on vetäytyneet pahasti. Hän kuitenkin tietää, että harjaus ei aina ole syynä ienvetäytymille, VAAN VÄÄRÄ PURENTA REPII IKENET IRTI. Suosittelee, että otan pikapikaa yhteyttä leukakirurgiin ja aloitan oionnan, ettei ikenet vetäydy enempää. 
• Että voi helvetti.

En tietenkään ole tehnyt asian eteen mitään, koska pelottaa ja itkettää niin kamalasti, kun hetken edes uskallan miettiä asiaa ja tulevia koitoksia. Raskaushormoneissa pahimpien pelkojen käsittely pitäisi olla lailla kielletty, koska hysterian määrä ei ole enää mitattavissa. Pappa sai pari päivää sitten keskellä yötä rauhoitella minua pari tuntia, kun en millään saanut itseäni irti kauhukuvista. Olen tietenkin googlaillut leukaleikkauksia, ja toisaalta se on helpottanut oloa, toisaalta ei. On helpottavaa tietää, että ne usein onnistuvat hienosti ja lopputulos on kaiken kärsimyksen arvoinen, mutta 8 kuukauden toipumisaika ei ole järin houkutteleva. Ja siihen lopputulokseen pääseminen on vaan NIIIIIIIN pitkä tie. Että en nyt tiedä mitä tässä pitäisi tehdä..

Muuta kuin siis ottaa yhteys sinne leukapolille. Ja oikojaan. 

Huoh. Pelkääkö kukaan muu hammaslääkäriä? Olisiko täällä joku, joka voisi sanoa, että oikeasti kolme leukaleikkausta ei ole ollenkaan paha juttu, vaan sujuu kuin tanssi! Tai että oikominen on kehittynyt reilussa viidessä vuodessa niin paljon, että sujuu nykyään todella nopeasti eikä tunnu missään! Eikä edes hammaslääkärissa tarvitse käydä! Huh.

Sori vuodatus, oli pakko.

Mamma

P.S. Olen oikeasti TODELLA kiitollinen hyvästä hammasluusta, joka ei reikiinny ja pysyy tosi hyvässä kunnossa. 

Tunnustus

Löysinpä Heinän blogista tällaisen:



KIITOS!

Koska Pappa ei ole kotona, lähetän tunnustuksen eteenpäin omilla vastauksillani, kun muutenkin enemmän tätä blogia päivittelen.

Minun kolme lempiasiaani:

Väri: Vaatteissa valkoinen ja musta, värinä keltainen antaa minulle voimaa!

Ruoka: Viimeaikoina olen syönyt maailman helpointa ja ihaninta pinaattipastaa siinä toivossa, että sekin nostaisi sitä pirhanan hemoglobiinia. Noin yleensä, jos pitäisi valita ruoka mitä söisi lopunelämäänsä, olisi se kiistatta SUSHI! (Voih...)

Paikka, jossa haluaisin käydä: Hmmmm... Olen henkeen ja vereen koti-ihminen. Nuorempana olin kokoajan menemässä ja tekemässä ympäri maailmaa pitkiä aikoja, joten kerran kun on kotiin saanut jämähtää, niin ei täältä malta poiskaan lähteä. ;) Taiwan on tosin paikka, joka on jäänyt mieleeni ja haluaisin Taipeihin vielä mennä uudelleen lomailemaan.

Haluaisin antaa tunnustuksen jokaikiselle blogille, jota luen, mutta kai on pakko valita edes yksi! :) Annan siis tunnustuksen seuraavalle blogille (ja ihan kaikille ihanille blogeille!):

Tuleva äiti - On tosi kiva seurailla toisen odottajan kuulumisia, joka on vielä samoilla viikoilla!

Mamma

Sydämen tykytystä

Torstaina oli siis se odotettu neuvola. Onneksi oli, koska oloni on ollut jo jonkun aikaa kehno ja viime päivät TOOOODELLA heikko, enkä ole paljoa jaksanut tehdä. Syykin selvisi, hemoglobiinini on hädin tuskin sata. *puuuuuh* Terkkari sanoikin, että ei ihmettele ollenkaan jaksamattomuuttani ja pöhnäistä oloani, kun aivoihin ei riitä tarpeeksi happea. Nyt sitten vedän rautaa ja toivon oloni kohentuvan pian! On nimittäin äRsYtTäVäÄ, kun pukiessakin sydän tykyttää ja hengästyttää. Että onpa kyllä energinen tämä keskiraskaus! Ei oikein tiedä, mihin tätä suunnatonta energianmäärää purkisi! ;D

Tärkeintä neuvolanantia oli kuitenkin se, että lääkäri totesi kaiken olevan mainiosti, niin minulla kuin vauvallakin. (Hb kun korjaantuu rautaa syömällä) Sykkeet löytyivät antiikkisellakin laitteella, kohtu oli kasvanut normaalisti ja muutenkin käynti oli mukava. Lääkäri oli todella asiallinen, ei kauhistellut terveydentilannetta, mutta suhtautui siihen kuitenkin tarvittavalla vakavuudella ja kirjoitti lähetteen äippäpolille. Kovasti tosin ihmetteli Jorvin neurologin ohjetta syödä vain pieniä määriä foolihappoa, kun lääkkeet itsessään jo foolihappoa poistaa. Joten taas meni hieman luottoa tältä uudelta neurolta, joka fiksuja kommentteja antoi myös siihen imetykseenkin... No, foolihappoannosta nostettiin nyt 4 milligrammaan, jotta varmasti saan sitä tarpeeksi. Liiasta ei ole kuulemma mitään haittaa, kun on vesiliukoinen vitamiini. Tässä taas huomataan kuinka mielipiteitä on yhtä paljon kuin on lääkäreitä!

Ainiin! Heti edellisen postauksen jälkeen tuttuni toi minulle lainaan kotidopplerin ja on se vaan ihanaa kuunnella pienen sydämen sykettä aina kun jotain konkreettista todistetta kaipailee. Sykkeet on löytynyt aina helposti, tosin pieni liikkuu kovasti, niin pitkää yhtenäistä pätkää ei pääse kuuntelemaan, kun vauva onkin siirtynyt jo toiselle laidalle. Ja hurja viuhuminen vain kuuluu, kun Waltsu siellä potkii ja pyöriskelee! <3 Ennen ajattelin, että doppleri on sellainen turhake, josta aiheutuu pahimmassa tapauksessa vain mielipahaa, mutta saan kyllä pyörtää puheeni täysin! On tosi ihanaa nukkumaan mennessä vielä kuunnella Waldemarin kuulumiset. :) Pappakin saa odotukseen ihan toisenlaista konkretiaa!

Mutta taidan jatkaa nyt sateista lauantainviettoa. Löytyykö täältä ketään muuta, joka nauttii alkusyksyn merkeistä? Minä olen aina RAKASTANUT alkusyksyn kuulaita ilmoja ja nauttinut sateenropinasta. Yleensä olen vielä todella energinen tähän vuodenaikaan ja on ihana aloittaa uusia projekteja, miettiä harrastuksia ja kaikkea. Ihanaa!

Mukavaa lauantaita joka tapauksessa ja pahoittelut niille, jotka syksyntuloa inhoavat! :)

Mamma


P.S. Pappa ei olekaan pitkään aikaan kirjoitellut. Älkää epäilkö, etteikö hän täällä olisi innoissaan vauvasta, mutta minulla on ehkä suurempi tarve tilittää täällä :D

Lomailua

Viime ajat ovat menneet lomaillessa ja reissaillessa, joten bloggaus on jäänyt vähemmälle. Eipä tässä tosin mitään kummallista ole tapahtunutkaan, selkä tosin on sanonut sopimuksen lopullisesti irti ja minusta on tullut enempi vähempi pötköttelevää sorttia. Pyörisasia tosin on edennyt yhden pykälän ja nyt näyttäisi siltä, että kahden kuukauden päästä (huoh) minulla olisi tuoli alla, johon mahdun (plussaa) ja jota pystyn käyttämään (ehdotonta plussaa!).

Torstaina olisi lääkärineuvola ja nyt viikonlopun aikana aloin sitä yhtäkkiä kovasti odottamaan! Ihanaa taas saada jotain konkreettista todistetta masuasukin olemassaololle sitten NT-ultran. Toivottavasti sykkeet löytyvät helposti ja kaikki on hyvin. Meidän seudulla lääkärineuvolan järjestää ymmärtääkseni lääketieteenkandit, joten mielenkiinnolla odotan nuoren lääkärin reaktiota, kun meikäläinen pamahtaa paikalle!

Viimeksi kun kirjotin, tuntui, että maha on kasvanut järjettömästi. Nyt tuntuu, että olen kuvitellut koko homman ja mahani on aina ollut tällainen. Siis on jotain tapahtunut, kun kohtu tuntuu melkein navassa-asti. Mutta että vauvamaha... En nyt sanoisikaan! (Moni muu on kyllä sanonut. Hämmentävää!) Ehkä (tai siis varmasti) se vielä tästä kasvaa, niin itsestäkin alkaisi tuntua maha enemmän vauvamahalta! Liikkeitä en ole vielä tuntunut, mikä on höhlää, kun vielä kaivaa verta nenästään lukemalla netistä juttuja, jossa toiset tuntevat jo vaikka kuinka aikasilla viikoilla. Täytyisi muistaa maltti ja muistuttaa vielä siitä edessä olevasta istukasta, joka varmasti toimii potkujenvaimentajana. Mutta silti, ois se kiva, kun pikkuhiljaa saisi taas uuden konkreettisen todistuksen vauvelista!

Mutta eipä täällä muuta, ehkä vihdoin alkaa tuntua sellaiselta energisemmältä itseltä, kun päikkäreitä ei tarvitse nukkua. Energisyyttä tietenkin rajoittaa se, että joudun vähän väliä makoilemaan selän takia, mutta hauskalla tekemisellä senkin kestää. (=Aloitin taas suuruudenhullun neulontaprojektin. En ikinä opi sitä, etten oikeasti osaa neuloa ja lopputulos on poikkeuksetta käyttökelvoton. Mutkunseonniinkivaa!)

Mamma


P.S. Hurrrrjasti on tullut lisää lukijoita! Tervetuloa kaikille tasapuolisesti. Jossain vaiheessa voisin vaikka järjestää jotain arvontaa teidän lukijoiden kunniaksi :) (Ei hätää, palkintona ei tule olemaan neulomukseni ;) )