Hei kuka potkii!?

Pari viimeistä päivää on mennyt hykerrellessä. Poika on päättänyt tehdä olemassaolonsa harvinaisen selväksi potkuttelemalla ympäri vatsaa. Viimeyön keksintö oli potkia tauotta rakkoa. Ensimmäistä kertaa yritin pojalle höpöttää, että mitä jos nyt molemmat nukuttaisiin, mutta ei. Monotus jatkui. Mulla on selkeästi joku auktoriteettiongelma, jo nyt! Apua!

Viimisen viikon olen voinut kerrassaan mainiosti, pientä flunssanpoikasta lukuunottamatta. Epilepsiahässäkät on jäänyt taka-alalle, kun lääkitystä nostettiin reippaasti. Tuntuu kyllä pahalta pumpata itseensä (ja samalla vauvaan) huimia määriä lääkkeitä, mutta pakko mikä pakko. Tekisi mieli kertoa kyllä millaista kohtelua raskaana oleva epileptikko kohtauksiensa jälkeen sai Jorvin neurolla, mutta taidanpa jättää väliin pahan mielen levittämisen. Pääasia, että NYT kaikki on hyvin! Sekä minulla, että pojalla. Potkutteluista päättelen, että kaikki on päällisin puolin hyvin. Neuvola on tänään ja lisäultra marraskuussa. Nyt täytyy vaan uskoa parhaaseen!

Pakko hehkuttaa yhtä minulle tosi isoa juttua. Viime talvena minulle puhkesi aikuisiän akne, kävin ihotautilääkärillä, vetelin antibioottivoidetta ja tein kaikkeni. Akne lievittyi hetkeksi, mutta antibioottirasva veti ihon muuten huonoon kuntoon ja akne palasi samantien, kun lopetin rasvan käytön. Sen jälkeen olen kokeillut ties mitä ihonhoitosarjoja, enemmän tai vähemmän tuloksetta. Raskauden myötä akneni on vielä pahentunut, suorastaan räjähtänyt. Mitään antibioottirasvoja- saati kuureja ei tulisi edes mieleenikään ottaa vastaan, joten olen ollut sillä mielellä, että kärsitään nyt ja etsitään apua vauvan syntymän ja imetysajan jälkeen...

...Kunnes sattumalta netissä surffaillessani törmäsin öljypuhdistukseen. Aluksi ajatus öljyjen kanssa läträämisestä tuntui silkalta hulluudelta, tässä kun on viimeisen vuoden ajan käyttänyt vaan kaikkea missä lukee "oil-free". Mitään menetettävää minulla kuitenkaan ei ollut. Naama ihan tuhannen näppyisenä päätin antaa öljypuhdistukselle tsäänssin. Ja myönnettäköön, viimeisen viikon aikana on ollut sekä ylä- että alamäkeä. On tullut uusia finnejä, mutta vanhat finnit ovat kuivanneet nopeammin, eikä arpia ole tullut. Merkittävintä on kuitenkin se, että ihon yleinen kunto on parantunut HUIMASTI! Iho on kuulas, tuntuu pehmeältä (yleensä siis ihoni on hapankorppumaisen rapiseva) ja mustapäät ovat vähentyneet. Ja tänään herättyäni koin isoimman yllätyksen: kaikki epäpuhtaudet ovat kadonneet eikä uusia ole tullut tilalle! Vielä täytyy taistella vanhojen arpien kanssa, mutta niin hyvin kuin arvet ovat jo nyt vaalenneet, uskallan jo vähän unelmoida, että joku päivä minullakin on vielä kaunis iho.

Parasta öljypuhdistuksessa on kuitenkin kemikaalittomuus, luonnollisuus ja se, että se on halpaa! Plussana koen myös sen, että jos tämä metodi vielä kusahtaa, voin huoletta käyttää oliiviöljyni ruoanlaitossa. Risiiniöjy maksoi kaksi euroa, sen tappion voin ottaa. Raportoin kyllä jatkossa, että miten minun ihoni käy.

Samaan hengenvetoon hehkutan vielä Lisen Sundgrenin kirjaa: Ihana kotikylpylä. Tein eilen kirjan ohjeen mukaan kahvikuorinnan ja ehkä ihoni on tänään erityisen heleä myös sen takia! Mene ja tiedä, mutta minä olen hurahtanut itsetehtyihin ihonhoitotuotteisiin!

Asiasta takaisin itse vauva-aiheeseen. Kohta voimme alkaa sisustamaan vauvanhuonetta, kun ylimääräiset huonekalut tullaan hakemaan pois. Mieletöntä! Siis ihan hujauksessa vauva on jo täällä!

Mamma

Ihanaa, suloista ja vähän huonoa

...Niin, ikävä kyllä. Viimisestä postauksesta on kulunut aikaa ja paljon on ehtinyt tapahtua! Jos aloitetaan ihan järjestyksessä.

1. Meidän vaunusuosikit on löytynyt! Käytiin Vauvatalo Johannassa yhtenä iltana testailemassa, pähkimässä ja miettimässä, ja molempien yllätykseksi suosikki löytyi melko helposti. Alunperin päässäni oli kuva Emmaljungan Mondial Duo Combit värinä White Leatherette. Niihin ihastuimme molemmat pari vuotta sitten jossain lastentarvikeliikkeessä, kun vauva-aihe ei ollut vielä edes ajankohtainen. Nyt kun se on, todellisuus on iskenyt vastaan. Valkoiset lastenvaunut, ei ehkä paras valinta käytännössä. Myös kaupassa niitä testatessani nyt tositarkoituksella huomasin pian, että niiden jähmeä runko ei kyllä liikkunut mihinkään minun yrittäessäni niitä kääntää tai liikuttaa. Mutta onneksi vaihtoehtoja oli ja yksi oli ylitse muiden:

Emmaljungan Nitro Cityt!


Kuva täältä

Niitä minäkin pystyin hallitsemaan, vaikken pääasiallinen  vaunujen työntäjä olekaan. Silti on kuitenkin tärkeää, että saan niitä vaivatta käännettyä oikeaan asentoon tai edes hieman eteenpäin. Hauskinta tässä oli kuitenkin se, että vaunuvalintaa pohtiessani tuttujeni kanssa, kävi ilmi, että eräs toinen äiti pyörätuolissa oli päätynyt samoihin vaunuihin juuri kyseisten kriteereitten takia ja on tyytyväinen valintaansa! Jes! Emme vielä vaunuja tilanneet, mutta olen helpottunut, että nyt TIETÄÄ mitä tilaan. :)

2. Rakenneultra on takanapäin! Ja siellä pötkötteli hyvissä ruumiin voimissaan selvä POIKA! Kaksi kätilöä poika-arvauksen antoi, ja sanoivat vielä, että tämä on kyllä NIIN selvä poika, kuin vaan voi. Pakko myöntää, että olin aivan varma masukin olevan tyttö, ja sen päivän sulattelin ajatusta pojasta. Ei sillä, että sukupuolella olisi  yhtään mitään väliä, mutta jotenkin kauhistutti, että osaankohan leikkiä pikku pojan kanssa! :) Nyt, ostettuani kasan pikkupojan söpöjä vaatteita, ajatus pojasta tuntuu ihanalta! <3 Siellä se jätkä pötköttelee masussa ja potkuttelee kylkiluihin! Voi että!

Mutta rakenneultrassa kaikki oli siis niinkuin pitikin. Se oli SUURI helpotus. Pientä jännitysmomenttia tuotti se, kun hetken jouduttiin tarkistelemaan pojan jalkoja, että liikkuuko ne. Kuulemma poika sitten liikutti nilkkojaan, mutta itse en liikettä huomannut. (En tosin erottanut ruudulta mitään.) Olin huolissani pari tuntia ultran jälkeen, mutta sitten oli pakko todeta, että jos ultraaja sanoi jalkojen liikkuneen, ne varmasti liikkui. Ja sen verran napakoita potkuja on alkanut tulemaan, että ihmettelen, jos ne eivät ole jalat! Mutta hyvä kun asiaa seurataan ja marraskuussa menen vielä lisäultraan, jossa seurataan kasvua ja kehitystä.

3. Huoh. Voihan ikävyys. Tätä en olisi toivonut joutuvani kertoa. Epilepsiatilanteeni on ottanut takapakkia ja viikon aikana olen saanut kaksi pitkää epilepsiatuntemusta. Kouristanut en ole, mutta siihen suuntaan ollaan kyllä menossa. Itseasiassa kohta puoliin alan soittelemaan neurolle, että mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä, vaikka lääkitystäin nostettiin. Yritän ottaa asian rauhallisesti, mutta huoli painaa kovasti. Minun epilepsiahistoriaani kun ei mahdu sanat "lääkemuutos" ja "asia kunnossa". Yleensä tällainen pahenemisvaihe ei lupaa hyvää, mutta nyt on vain uskottava parempaan sekä oltava tyytyväisiä siitä, että ensimmäinen kolmannes on takana. Mutta mietityttää silti.

Tällaista täällä, nyt alan metsästämään sitä neurologia puhelimeen! Koitan pistää väliaikatietoja pian! :)

Mamma

Puoliväli lähestyy!

Mihin aika oikein on mennyt? Kasassa on viikkoja 19+6 ja tuntuu huikealta, että IHAN PIAN on tuo maaginen puoliväli ylitetty. Meidän tapauksessamme puoliväli on jo luultavasti ylitetty, koska suunnitelmissa on sektio, jota tuskin tehdään vasta viikolla 40. Eli hurrrjaa!

Viime viikolla oli neurologin soittoaika labratuloksista ja kuulumisista ylipäätään. Onneksi labroissa oli kaikki hyvin, edes maksa-arvot eivät olleet yhtä huimia kuin yleensä. Jouduin myöntämään neurologille, että muutama päivä sitten olin saanut auran (=kohtauksen ennakkotuntemuksen) ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että lääkitystä kannattaa nostaa jo tässä vaiheessa. Olin hyvin yllättynyt niin aurasta kuin ehdotuksesta ja jouduin hetken kamppailemaan itseni kanssa siitä, että voiko tosiaan olla parempi vauvalle se, että lääkitystä nostettaisiin. Kun vähän sitten kaivelin menneitä aikojani ja kohtaushistoriaani pienine hengityskatkoksineen, totesin itsekin, että better safe than sorry. Nostin siis kiltisti toisen lääkkeeni annostusta, vaikka kurjalta tuntuikin. Pari päivää meni lääketokkurassa, mutta nyt annokseen on jo tottunut. Toivottavasti vauvakin sen sietää.

Kävimme myös suuhygienistillä kuulemassa ohjeita vauvan hampaidenhoitoon. Käynti konkretisoi ainakin itselleni sen, että nii-iin, kohta meillä tosiaan ON vauva, jonka hampaita täytyy hoitaa, eikä samalla lusikalla saa syödä! Suuhygienisti oli jotenkin todella tohkeissaan siitä, että vaikutimme kiinnostuneilta. Lopuksi hän sanoikin, että tuli todella hyvälle tuulelle siitä, kun meitä selkeästi kiinnosti lasten hampaiden hyvinvointi. Moni oli kuulemma valittanut käynnin olevan turha ja pitkäveteinen. (!) Siis häh. Olihan siellä kyllä tuttuakin asiaa suun hyvinvoinnista, mutta mielestäni KAIKKI tieto kertauksineen on tässä vaiheessa vain hyvästä, kun totuttautuu ajatukseen siitä, että kohta ihan OIKEASTI tapahtuu. Ja kuka oikein kehtaa edes sanoa, että olipa tylsää? En käsitä. Mutta kukin tyylillään. Ja tuli kyllä hyvä mieli siitäkin, että selkeästi suuhygienistin päivä pelastui, kun me lähdimme vastaanotolta hyvillä mielin hyvän tiedon kanssa.

Vauva-asiaa sivuten käynnillä tuli myös puheeksi minun hammaslääkäripelkoni. Olen miettinyt sitä tässä ja todennut, että sitä pelkoa en lapselleni halua siirtää. Suuhygienisti oli todella ymmärtäväinen, ja tarjoutui auttamaan. Sovimme käynnin hammaskivenpoistoon (mikäli sitä löytyy) ja hän selitti jo nyt mitä kaikkea apukeinoja ja pintapuudutteita siinäkin voi käyttää.  Hän myös lopuksi vielä kysyi, että uskallanko tulla näiden tietojen jälkeen hänen luokseen hoidettavaksi, niin voimme sitten yhdessä katsoa miten edetään. Tuntui tosi hyvältä se, että asiaa ei vähätelty. Vaikka se ei vielä nollannut tilannetta, uskalsin kuitenkin varata ajan jopa oikaisuhoitajalle saadakseni lähetteen leukapolille! Eli asia edistyy!

Vauvan hankintoja ei olla vielä juuri tehty. Katseltu on niin pinniksiä kuin vaunuja, mutta vielä odotetaan rakenneultrasta tulevaa vahvistusta, että vauva tosiaan on tulossa ja hyvävointinen. Tai varmistusta ja varmistusta, mutta kuitenkin. Tosin potkuttelua tuntuu päivittäin, joten kyllä siellä joku on! Ehkä myös kiinnostus sukupuoleen hillitsee ostovimmaan, koska itse en kovasti neutriväreistä pidä, vaan olen tällainen ällö vaaleanpunainen/sininen-tyyppi. :D Veikkaan tyttöä. Maha kasvaa jotenkin kummasti sivuille ja makeanhimo on kova. Tyttö se varmasti on. (Yeah right.) Pojan nimiäkin on tosi vaikea keksiä! Aivoiriihtä on pidetty, tytölle olisi ehkä jo nimi, mutta pojan nimi uupuu.. Nojoo. Tää on tällasta spekulointia, en nyt tietenkään OIKEESTI päätäni pantiksi tytön suhteen laita ja poikakin olisi ihan yhtä toivottu. (Aluksihan poikaolo oli valtaisa)

Mutta joo, tällaista tänne! Voikaa kaikki hyvin!

Mamma

Voisko olla mahdollista, energinen keskiraskaus?

Siis mieletöntä! Se on VIHDOIN täällä! Ainakin osittain. Silleen, että kaikki ei tunnu ihan musertavalta eikä kokoajan itketä. Päivän aikana jaksaa myös tehdä jotain ja JOPA urheilla. Musta tuntuu, että suurin syy mun itkukohtauksille oli matala hemoglobiini, joka nyt raudan alottamisen johdosta oisi alkanut nousemaan. Koska yleensäkin sillon, jos on kamalan väsynyt, pienetkin asiat tuntuu jättimäisen suurilta.

Onneksi mieli on piristynyt ja voimat on palautunut, koska viime päivinä niitä voimia on todella tarvittu. Byrokratia on TAAS heittänyt rapaa niskaan. Viime viikolla kaupungin nainen soitti ja pyysi tulla käymään. Tästähän jo tiesi, että kaikki ei mene kuin Strömsössä, koska muuten olisi tullut vain puhelu, jossa kerrotaan, että tuolia on alettu rakentamaan ja enää olisi kaksi kuukautta sen saapumiseen. No, mitä sitten menen, Pappa mukana. Tosi ystävällisen henkilön kanssa sitten siellä jutellaan, että voisinko ottaa jonkun niiden sairaalatuoleista. (NOT!) Kysyn sitten häneltä, että mikä tässä nyt oikein mättää, asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Tämä sitten vähän nolona alkaa selittämään, että nokun ylilääkäri oli hylännyt hakemukseni sillä perusteella, että en pysty lupaamaan etteikö painoni parin vuoden aikana muuttuisi.

Siis WHAT!?

Nyt tassua pystyyn: kuka pystyy? Siis vannomaan käsisydämellä, että ei, painoni ei tästä mihinkään järkähdä. Ei vaikka ensisynnyttäjänä ei todellakaan tiedä mihin paino oikein jojottaa synnytyksen, imetyksen ja kaiken jälkeen. Mutta ilmeisesti minun pitäisi, jotta saisin sen ainoan apuvälineen, jonka kanssa pääsen liikkumaan. Sanoin kyllä tälle erittäin mukavalle naiselle, että ei tässä nyt kyllä ole mitään järkeä. Ja hän myönsi, ettei oikein olekaan ja lupasi vielä esittää asian uudelleen ylilääkärille. Viikon päästä. Että taas tässä sitten vaan odotellaan.

Sieltä lähtiessäni kiitin rautalisää, koska jos olisin käynyt kyseisen keskustelun ollessani väsyneenä ja itkuherkkänä, olisin kyllä romahtanut. Nyt järjettömät perustelut vain lähinnä ärsytti ja nauratti, mutta niihin pystyi laittaa tiukkaa perustelua vastapalloon. Mutta joo, ainakin asia on taas yhtä inausta pidemmällä. Ehkä se uusi tuoli ennen tammikuuta saapuu.

Mutta muuten kuuluu oikein hyvää! Joku myllää mahassa varsin tomerasti etenkin iltaisin. Potkut tuntuu nyt jo selvästi, mutta Pappa ei ole niistä päässyt vielä nauttimaan. Doppleri on jäänyt vähemmälle käytölle nyt, kun jo tuntee mahassa jonkun liikkuvan. On kyllä tosi ihana tunne! Siellä OIKEESTI on joku!

Mulle on tullut ehkä pieni mahakriisi. Tai siiskun musta mun maha ei näytä yhtään sellaselta somalta pyöreältä vauvamahalta, vaan musta se näyttää oluttynnyriltä. Sen(kään) takia täällä ei oo ollut mitään masukuvagalleriaa, kun jotenkin vaatii totuttelua. En ois ikinä uskonut, että MÄ alkaisin tästä kriiseilemään.

Mut hei, mä meen nyt joogaamaan, kun energiaa vielä piisaa!

Mamma

Aika rientää :)

En muistakkaan milloin viimeksi olisin päivitellyt täällä. Siitä on aikaa. Liikaa aikaa. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä!

Ollaan Mamman kanssa kierrelty ympäri Suomea tapaamassa sukulaisia ja ystäviä ja tehty kaikenlaista hauskaa. On ollut ihana kesä.

On ollut myös kuuma kesä. Ja autostamme puuttuu ilmastointi. Muut raskaana olevat ja heidän kumppaninsa varmasti osaavat arvella miltä tuntuu istua kuuman kosteassa autossa useita tunteja matkalla mökille. Ne harvat päivät, jolloin satoi, oli juhlaa :)

En kuitenkaan valita! On ollut upea kesä ja nyt on ihana kun syksy lähestyy. Syksy on kuulemma Mamman lemppari vuodenaika.

Mamma on alkanut jo tuntemaan vauvan liikkumista ja itse olen saanut kuunnella doplerilla sitä pienen sydämmen jyskytystä. Aika sanoinkuvaamaton tunne! En vieläkään oikein tajua että Mamman masussa kasvaa ihminen. Meidän esikoinen. Päätä huimaa :)

Ihanaa loppukesää kaikille!

- Pappa

Pelko ja paniikki

Ihan aluksi kerron, ettei tämä teksti liity mitenkään vauvaan. Pakko vaan purkaa jonnekin tämä ahdistus, että pääsen asiaa työstämään. Jos siis haluat lukea pelkkiä vauvakuulumisia, skippaa tämä vuodatus!

Otsikko voisi olla myös: "Miten helvetin paljon ihminen voi pelätä hammaslääkäriä." tai "Miksi minulla on kaikki mahdolliset hammasongelmat?" tai vaikka "Rauhotu hyvä ihminen!". Lähdetäänpä purkamaan tätä hammasahdistukseni syitä, ihan kohta kohdalta.

• Kun olin 13-vuotias, minulle piti tehdä ennen oikomisen aloittamista suuri hammasleikkaus. Elämäni pahin kokemus, kiistatta. Olin operaation ajan hereillä, leikkaavana lääkärinä oli kärttyinen ukko, joka oli todella töykeä ja huusi minulle vähän väliä, jos satuin yhtään liikahtamaan. Olin aivan varma, että kuolen leikkauksen aikana, koska en saanut hengitettyä, enkä myöskään pystynyt/uskaltanut asiaa lääkärille sanoa. Toipuminen kesti kolme kuukautta ja suu oli sairaan kipeä koko sen ajan.
• Hampaat oiottiin ja lopputulos oli esteettisesti hyvä. Minut kuitenkin ohjattiin leukakirurgille, koska avopurentaa ei oionnalla hoitamaan pystytty hoitamaan. Avopurennan lisäksi leukani on kasvanut jotenkin oudosti kieroon. Leukakirurgi oli sitä mieltä, että minun kannattaisi mennä leikkaukseen samantien, etten ala kärsimään pääkivuista, koska leukani on jotenkin totaalisen vino ja tulee myöhemmin vaivaamaan päänsäryin. Mitä sanoo 17-vuotias, joka on juuri saanut telaketjut pois ja hammasrivi näyttää täydelliseltä? "Leukaleikkaus ja viiden vuoden uusintaoionta MY ASS!!!"
• Leikkauskokemus kummittelee mielessä, enkä uskalla käydä hammaslääkärillä itkemättä kaksi viikkoa etukäteen, vaikka hampaani ovat yleisesti hyvässä kunnossa. Hammaslääkärit ihmettelevät tosin vetäytyviä ikeniä. Niin ihmettelen minäkin, koska en TODELLAKAAN paina harjatessani.
• Ja kas näin, tänä keväänä alkoi leukapäänsäryt, aivan niinkuin leukakirugi silloin peloitteli. Muistan ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen leukakirurgin suunnitelmat kolmessa osassa tehtävästä leukaleikkauksesta ja viiden vuoden oionnasta. Voi paska.
• Viikko sitten uskalsin mennä hammaslääkärille, koska hampaitani vihloo vietävästi. Edellisenä iltana en saa ollenkaan unta, itkeskelen ja keksin tekosyitä, miksi en voi sinne mennä. Pappa kuitenkin pakottaa minut aamulla sängystä ylös ja saattaa minut hammaslääkärin ovelle asti, jotta varmasti menen. Hammaslääkäri on hieman kauhuissaan, koska ikeneni on vetäytyneet pahasti. Hän kuitenkin tietää, että harjaus ei aina ole syynä ienvetäytymille, VAAN VÄÄRÄ PURENTA REPII IKENET IRTI. Suosittelee, että otan pikapikaa yhteyttä leukakirurgiin ja aloitan oionnan, ettei ikenet vetäydy enempää. 
• Että voi helvetti.

En tietenkään ole tehnyt asian eteen mitään, koska pelottaa ja itkettää niin kamalasti, kun hetken edes uskallan miettiä asiaa ja tulevia koitoksia. Raskaushormoneissa pahimpien pelkojen käsittely pitäisi olla lailla kielletty, koska hysterian määrä ei ole enää mitattavissa. Pappa sai pari päivää sitten keskellä yötä rauhoitella minua pari tuntia, kun en millään saanut itseäni irti kauhukuvista. Olen tietenkin googlaillut leukaleikkauksia, ja toisaalta se on helpottanut oloa, toisaalta ei. On helpottavaa tietää, että ne usein onnistuvat hienosti ja lopputulos on kaiken kärsimyksen arvoinen, mutta 8 kuukauden toipumisaika ei ole järin houkutteleva. Ja siihen lopputulokseen pääseminen on vaan NIIIIIIIN pitkä tie. Että en nyt tiedä mitä tässä pitäisi tehdä..

Muuta kuin siis ottaa yhteys sinne leukapolille. Ja oikojaan. 

Huoh. Pelkääkö kukaan muu hammaslääkäriä? Olisiko täällä joku, joka voisi sanoa, että oikeasti kolme leukaleikkausta ei ole ollenkaan paha juttu, vaan sujuu kuin tanssi! Tai että oikominen on kehittynyt reilussa viidessä vuodessa niin paljon, että sujuu nykyään todella nopeasti eikä tunnu missään! Eikä edes hammaslääkärissa tarvitse käydä! Huh.

Sori vuodatus, oli pakko.

Mamma

P.S. Olen oikeasti TODELLA kiitollinen hyvästä hammasluusta, joka ei reikiinny ja pysyy tosi hyvässä kunnossa. 

Tunnustus

Löysinpä Heinän blogista tällaisen:



KIITOS!

Koska Pappa ei ole kotona, lähetän tunnustuksen eteenpäin omilla vastauksillani, kun muutenkin enemmän tätä blogia päivittelen.

Minun kolme lempiasiaani:

Väri: Vaatteissa valkoinen ja musta, värinä keltainen antaa minulle voimaa!

Ruoka: Viimeaikoina olen syönyt maailman helpointa ja ihaninta pinaattipastaa siinä toivossa, että sekin nostaisi sitä pirhanan hemoglobiinia. Noin yleensä, jos pitäisi valita ruoka mitä söisi lopunelämäänsä, olisi se kiistatta SUSHI! (Voih...)

Paikka, jossa haluaisin käydä: Hmmmm... Olen henkeen ja vereen koti-ihminen. Nuorempana olin kokoajan menemässä ja tekemässä ympäri maailmaa pitkiä aikoja, joten kerran kun on kotiin saanut jämähtää, niin ei täältä malta poiskaan lähteä. ;) Taiwan on tosin paikka, joka on jäänyt mieleeni ja haluaisin Taipeihin vielä mennä uudelleen lomailemaan.

Haluaisin antaa tunnustuksen jokaikiselle blogille, jota luen, mutta kai on pakko valita edes yksi! :) Annan siis tunnustuksen seuraavalle blogille (ja ihan kaikille ihanille blogeille!):

Tuleva äiti - On tosi kiva seurailla toisen odottajan kuulumisia, joka on vielä samoilla viikoilla!

Mamma

Sydämen tykytystä

Torstaina oli siis se odotettu neuvola. Onneksi oli, koska oloni on ollut jo jonkun aikaa kehno ja viime päivät TOOOODELLA heikko, enkä ole paljoa jaksanut tehdä. Syykin selvisi, hemoglobiinini on hädin tuskin sata. *puuuuuh* Terkkari sanoikin, että ei ihmettele ollenkaan jaksamattomuuttani ja pöhnäistä oloani, kun aivoihin ei riitä tarpeeksi happea. Nyt sitten vedän rautaa ja toivon oloni kohentuvan pian! On nimittäin äRsYtTäVäÄ, kun pukiessakin sydän tykyttää ja hengästyttää. Että onpa kyllä energinen tämä keskiraskaus! Ei oikein tiedä, mihin tätä suunnatonta energianmäärää purkisi! ;D

Tärkeintä neuvolanantia oli kuitenkin se, että lääkäri totesi kaiken olevan mainiosti, niin minulla kuin vauvallakin. (Hb kun korjaantuu rautaa syömällä) Sykkeet löytyivät antiikkisellakin laitteella, kohtu oli kasvanut normaalisti ja muutenkin käynti oli mukava. Lääkäri oli todella asiallinen, ei kauhistellut terveydentilannetta, mutta suhtautui siihen kuitenkin tarvittavalla vakavuudella ja kirjoitti lähetteen äippäpolille. Kovasti tosin ihmetteli Jorvin neurologin ohjetta syödä vain pieniä määriä foolihappoa, kun lääkkeet itsessään jo foolihappoa poistaa. Joten taas meni hieman luottoa tältä uudelta neurolta, joka fiksuja kommentteja antoi myös siihen imetykseenkin... No, foolihappoannosta nostettiin nyt 4 milligrammaan, jotta varmasti saan sitä tarpeeksi. Liiasta ei ole kuulemma mitään haittaa, kun on vesiliukoinen vitamiini. Tässä taas huomataan kuinka mielipiteitä on yhtä paljon kuin on lääkäreitä!

Ainiin! Heti edellisen postauksen jälkeen tuttuni toi minulle lainaan kotidopplerin ja on se vaan ihanaa kuunnella pienen sydämen sykettä aina kun jotain konkreettista todistetta kaipailee. Sykkeet on löytynyt aina helposti, tosin pieni liikkuu kovasti, niin pitkää yhtenäistä pätkää ei pääse kuuntelemaan, kun vauva onkin siirtynyt jo toiselle laidalle. Ja hurja viuhuminen vain kuuluu, kun Waltsu siellä potkii ja pyöriskelee! <3 Ennen ajattelin, että doppleri on sellainen turhake, josta aiheutuu pahimmassa tapauksessa vain mielipahaa, mutta saan kyllä pyörtää puheeni täysin! On tosi ihanaa nukkumaan mennessä vielä kuunnella Waldemarin kuulumiset. :) Pappakin saa odotukseen ihan toisenlaista konkretiaa!

Mutta taidan jatkaa nyt sateista lauantainviettoa. Löytyykö täältä ketään muuta, joka nauttii alkusyksyn merkeistä? Minä olen aina RAKASTANUT alkusyksyn kuulaita ilmoja ja nauttinut sateenropinasta. Yleensä olen vielä todella energinen tähän vuodenaikaan ja on ihana aloittaa uusia projekteja, miettiä harrastuksia ja kaikkea. Ihanaa!

Mukavaa lauantaita joka tapauksessa ja pahoittelut niille, jotka syksyntuloa inhoavat! :)

Mamma


P.S. Pappa ei olekaan pitkään aikaan kirjoitellut. Älkää epäilkö, etteikö hän täällä olisi innoissaan vauvasta, mutta minulla on ehkä suurempi tarve tilittää täällä :D

Lomailua

Viime ajat ovat menneet lomaillessa ja reissaillessa, joten bloggaus on jäänyt vähemmälle. Eipä tässä tosin mitään kummallista ole tapahtunutkaan, selkä tosin on sanonut sopimuksen lopullisesti irti ja minusta on tullut enempi vähempi pötköttelevää sorttia. Pyörisasia tosin on edennyt yhden pykälän ja nyt näyttäisi siltä, että kahden kuukauden päästä (huoh) minulla olisi tuoli alla, johon mahdun (plussaa) ja jota pystyn käyttämään (ehdotonta plussaa!).

Torstaina olisi lääkärineuvola ja nyt viikonlopun aikana aloin sitä yhtäkkiä kovasti odottamaan! Ihanaa taas saada jotain konkreettista todistetta masuasukin olemassaololle sitten NT-ultran. Toivottavasti sykkeet löytyvät helposti ja kaikki on hyvin. Meidän seudulla lääkärineuvolan järjestää ymmärtääkseni lääketieteenkandit, joten mielenkiinnolla odotan nuoren lääkärin reaktiota, kun meikäläinen pamahtaa paikalle!

Viimeksi kun kirjotin, tuntui, että maha on kasvanut järjettömästi. Nyt tuntuu, että olen kuvitellut koko homman ja mahani on aina ollut tällainen. Siis on jotain tapahtunut, kun kohtu tuntuu melkein navassa-asti. Mutta että vauvamaha... En nyt sanoisikaan! (Moni muu on kyllä sanonut. Hämmentävää!) Ehkä (tai siis varmasti) se vielä tästä kasvaa, niin itsestäkin alkaisi tuntua maha enemmän vauvamahalta! Liikkeitä en ole vielä tuntunut, mikä on höhlää, kun vielä kaivaa verta nenästään lukemalla netistä juttuja, jossa toiset tuntevat jo vaikka kuinka aikasilla viikoilla. Täytyisi muistaa maltti ja muistuttaa vielä siitä edessä olevasta istukasta, joka varmasti toimii potkujenvaimentajana. Mutta silti, ois se kiva, kun pikkuhiljaa saisi taas uuden konkreettisen todistuksen vauvelista!

Mutta eipä täällä muuta, ehkä vihdoin alkaa tuntua sellaiselta energisemmältä itseltä, kun päikkäreitä ei tarvitse nukkua. Energisyyttä tietenkin rajoittaa se, että joudun vähän väliä makoilemaan selän takia, mutta hauskalla tekemisellä senkin kestää. (=Aloitin taas suuruudenhullun neulontaprojektin. En ikinä opi sitä, etten oikeasti osaa neuloa ja lopputulos on poikkeuksetta käyttökelvoton. Mutkunseonniinkivaa!)

Mamma


P.S. Hurrrrjasti on tullut lisää lukijoita! Tervetuloa kaikille tasapuolisesti. Jossain vaiheessa voisin vaikka järjestää jotain arvontaa teidän lukijoiden kunniaksi :) (Ei hätää, palkintona ei tule olemaan neulomukseni ;) )

Vuoristorataa

Se sunnuntainen itkukohtaus ei selkeästikään jäänyt siihen. Pari päivää olen mennyt hurjassa tunnevuoristoradassa, enkä oikein itsekään koska kierros loppuu. Olen välillä todella hyväntuulinen ja iloinen, ja hetken päästä pillitän täydestä sydämestä ihan ilman syytä. Tai onhan niitä syitä siinä hetkessä, jälkeenpäin ne tuntuvat vain vähän laimeilta tilanteen dramaattisuuteen nähden.

Viimeaikoina olemme olleet menossa niin yksin kuin yhdessäkin. Tuntuu, että se on ehkä yhtenä syynä siihen, miksi itku on herkässä. Nyt kaikkien vaivojen ja ihanuuksien keskellä toivoisi vaan, että voisi olla Papan kanssa kahdestaan. Ei tarvitsisi olla se hehkeä odottaja tai selittää vaivojaan. En myöskään jostain syystä haluaisi olla yksin. Se on ihan uusi juttu. Olen aina nauttinut siitä, että saan olla yksin, huudattaa musaa täysillä ja hoilottaa nuotinvierestä, mutta nyt ainoa mitä haluaisin tehdä, on olla Papan kanssa. Ja onneksi eilen, kun tuhersin asiaa Papalle, niin sain osakseni vain ymmärrystä. Papastakin tuntuu siltä, että haluaisi enemmän yhteistä aikaa ja ymmärtää miksi minusta tuntuu kurjalta olla yksin selkäkipujen kanssa. Puhumattakaan liian pienestä pyöriksestä, jossa en voi pitkiä aikoja istua, joten liikkuminen oven ulkopuolella on tosi rajoitettua. Tästä päästäänkin seuraavaan itkun aiheeseen eli siihen, että nyt sitten itkettää se, että tuntuu, kun veisin Papan kaiken oman ajan kitisemällä. Huoh. Siis tiedän, TIEDÄN, että tilanne on täysin ookoo, Pappa ymmärtää ja on minun kanssani ihan vapaaehtoisesti niinkuin tähänkin asti, mutta silti olo on vähän kuin vinkuvalla koiralla. Jotenkin nämä tunteet on niin omituisia, että en oikein osaa liittää niitä muuhun kuin raskaushormooneihin.

Eilen nimittäin luin Vauva-lehtiä aivan itkukurkussa, vaikka kyseessä olikin vain haalarivertailu! :D Siis nyt riittää! Miten tämän vaihteen saa pois päältä? Olenko vain seonnut ja tullut totaalisen läheisriippuvaiseksi ja takertuvaksi vai onko jollain muullakin tällaista itkeskelyä?  (Pliiis, onhan...)

Mäpä taidan lähteä tänään vähän katselemaan mamma-vaatteita ja jotain muuta kivaa, niin en vaan möllötä täällä. Laitan kyllä vedenkestävää ripsaria, jos vastaan tulee jotain ylisöpöä! ;)

Mamma


P.S. Navan alla tuntuu jo iso möykky, joka on koholla makuullaankin! Siis mieletöntä!

Sitä hehkua ja byrokratiaa

Siis jes! Ei mun olo olekaan ihan tuhoontuomittu! Selkeästi reissu vaan verotti voimia paljon enemmän kuin ennen ja palautuminen vei kauemmin. Mut nyt tuntuu, kuin olisi ihan eri ihminen! Taino selkä on edelleenkin sökönä, mut noinniinkuin yleinen mielentila on selkeästi plussan puolella. Hermo olisikin mennyt (sekä minulla että Papalla), jos hurrrja väsymys olisi jatkunut. Eilen Papan veli oli meillä yötä ja yritin paikkailla hormonimyrskyäni leipomalla neljä pellillistä sämpylöitä ja rahkaomenapiirakan. Ei se ainakaan kovasti mua pelännyt! :)

Jo pitkä tovi sitten kirjoittelin siitä, että uuden pyörätuolin hankkiminen olisi enemmän kuin ajankohtaista. No, voitte varmaan arvata, että nyt se sitä ainakin on! Oloa ja selkää ei helpota ollenkaan se, kun istuu kokoajan ihan puristuksissa. Joku päivä vielä lonkkaluuni porautuvat laidasta läpi! Asiahan ei ole vielä eiliseen mennessä edennyt yhtään mihinkään, kun pyörätuoliasioita hoitanut henkilö on lomaillut hyvän aikaa. Tällä viikolla hän oli palannut töihin, mutta arvatkaapa kuinka helppoa on saada kiinni ihmistä, joka yrittää selvittää kuukauden sähköposteja! Puheluni yhdistettiin joka kerta äänien perusteella ulkoavaruuteen ja lopulta lähetin hänelle sähköpostin, jossa kerroin pääpiirteittäin asiani ja painotin moneen kertaan sitä, että asialla on ihan oikeasti pirunmoinen kiire. Tänään onneksi hän sitten soitti ja suhtautui uuden pyörätuolin hankintaan suopeasti. Yritti tosin ensin tarjota minulle kymmenen senttiä liian leveää tuolia, joka sattuisi olemaan juuri nyt heidän varastossaan, mutta ymmärsi yskän, kun sanoin, etten ihan NIIIIN paljon ole levinnyt! :)

Joten ensi viikon torstaina, VIHDOIN, saan mennä erääseen pyörätuoleja tilaavaan liikkeeseen mietiskelemään, että mikä olisi se uusi tuoli. Jes. Olen oikeasti tosi helpottunut, koska istuminen on juuri nyt tosi tukalaa ja epämiellyttävää, eikä makaamisen lisäksi mitään muuta vaihtoehtoa ole.

Tosin ei tässä vielä kannata juhlia, koska minimissään koko prosessissa kestää kaksi kuukautta... Mutta silti! Asia on edennyt! Jihuu! Ainiin, pakko vielä kertoa, että pyörätuoliliikkeen nainen oli ihan innoissaan, kun kerroin olevani raskaana, ja täytyisi miettiä tuolia senkin kannalta. :) Kauheasti kyseli, kuinka olen voinut, millä viikoilla olen ja onko ultrassa jo käyty. Juhli vielä ihan ääneen, että ihanaa, kun minun aluettani hoitava tyyppi on kesälomalla ja nyt hän saa minut asiakkaaksensa. Sweet. Olen siis hänet pari kertaa nähnyt, VUOSIA VUOSIA sitten, joten en yhtään olettanut hänen muistavan minua ainakaan pelkän puhelun perusteella. Mutta ihanaa tuottaa jollekin hyvä mieli, ihan vaan olemalla raskaana! :)

Mutta joo, palataan asiaan!

Mamma


P.S. Siis ihan oikeasti, tänään alkoi virallisesti toinen kolmannes!

Raskauden hehku, siisniinkun MIKÄ???

Huutelisin tässä nyt sen paljon mainostetun keskiraskauden hehkun perään. Kovin hehkeä olo nimittäin ei ole, ainakaan iiihan kokoaikaa.. Tässä heti alkuun virtuaalinen hatunnosto kaikille, joilla on esikkoja hoidettavana. Kunnioitan!

Olimme viikonlopun reissussa Papan veljen ja yhteisten ystäviemme luona. Reissu alkoi lupaavasti, kun edellisenä iltana/yönä selkäni sanoi sopimuksensa irti eikä nukkumisesta tullut juuri mitään. Minullahan alkoi jo heti alkuraskaudesta löystymään SI-nivel ja se näköjään jatkaa elämöintiään. Matkaan onneksi päästiin tyynykasan kanssa ja oikein mukavaa olikin! Pientä draamaa oli loppumatkasta, kun olin vain yksinkertaisesti NIIIIIN väsynyt ja hormonimyrskyissäni, että pillitin lopun automatkaa ja vielä kotonakin. Syynä se, että Pappa olisi halunnut käydä vielä ostamassa jonkun lisätarvikkeen puhelimeensa ja minä en kertakaikkisesti jaksanut. Että ei täällä mikään maailmanloppu ole, ei hätää! :D Nolottaa vain, kun Papan veli tuli kyydissämme tänne pk-seudulle enkä ollenkaan pystynyt hallitsemaan tunneryöppyjäni väsymyksen ja hormonien keskellä. Vaikka normaalistikin olen tunneherkkä (en nyt kyllä ihan noin pienistä hätkähdä!), en ikinä itke "vieraiden" nähden, joten tilanne oli hämmentävä ja tosi nolo. Onneksi Papan veli ymmärsi yskän eikä ajatellut, että olen nyt lopullisesti kilahtanut! (Toivottavasti ainakaan)

Vielä hyvin nukutun yönkin jälkeen huomaan, että voimat ovat vähissä ja aivotoiminta olematonta. Olen silti tosi tyytyväinen, että reissu tuli heitettyä, enkä jäänyt selkäkipuineni kotiin. Tein nimittäin huikeita kirpparilöytöjä! Pari äitiyspaitaa, joista toinen käy myös imettäessä (jos se siis on mahdollista...) ja Bola-koru. Ajattelin, etten Bolaa ostaisi, koska en siitä ole kauheasti innostunut, mutta kirpparilta irtosi kolmella eurolla tosi ihana Bola-riipus. Sen helinä on ihanan rauhoittavaa ja pientä rauhoittelua tässä tämä hermoraunio on kyllä tarvinnutkin. Vauvahan ei vielä pitkään aikaan kuule, mutta kaulassa se roikkuu jo nyt, kun koru alkoikin ulkonäkönsä ja kilinänsä puolesta miellyttämään!

Mutta joo. Ehkä se hehku tulee sitten, kun on saanut reissuväsymyksen levättyä pois, koska eihän tässä muuten mitään kummallisempaa ole, kuin selkäongelmat ja uuvuttava väsymys. En siis ennen raskauttakaan ollut todellakaan mikään ikiliikkuja, vaan tarvitsen aikaa kaiken maailman latailuun, jotta pysyn kuosissa. Nyt sitä lepoaikaa tarvitsee vain enemmän. Tulevana viikonloppuna pitäisi lähteä ystävämme mökille, joten täytyy tässä alkaa keräilemään itseään, jotta jaksaa taas sosialisoida!

Nyt hetkeksi lepäämään!

Mamma


P.S. Masukuvia EHKÄ tulossa lähiaikoina, jos nyt kehtaan ne tänne postata.
P.P.S. Toivottavasti ei ollut kamala marinapostaus, paljon ihaniakin asioita on toki mielessä ja Waldemarin vaatevarasto on karttunut huimasti! Siitä ainakin tulossa kuvapostaus heti kun jaksan ottaa kameran käteen!

Syömisen haaste ja muita juttuja

Täällä olisi nyt siis ensimmäinen kolmannes purkitettu mallikkaasti! Toisin kuin tickeri väittää, nyt on viikkoja kasassa 13+1. (Ehkä tänään jaksan tickerin päivittää..)

Pahoinvointi ei kyllä jäänyt ihan alkuraskauteen, ikävä kyllä. En siis mitään oksentele, mutta syöminen on noussut uudelleen ÄÄRIMMÄISEN haastavaksi. Joka on a) ärsyttävää b) tekee pitemmällä tähtäimellä heikon olon. Vaan eipä tässä natina auta, syöminen vain. Jotenkin tuntuu, että olen myös osin itse kehittänyt tämän syömisdilemman. Jotenkin henkisesti. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun syön tasaisesti ja hyvin. Mutta heti jos joku ateria jää väliin/en syö, iskee paniikki siitä, että no NYT kyllä tulee huono olo, enkä pysty syömään. Ja niinhän se tulee, enkä tosiaan pysty syömään. Pappa siis nykyään harhauttaa minua, etten ehdi liikaa syömisiä miettiä. Iskee jugurttipurkin käteen ja alkaa kertomaan jotain henkeä salpaavaa tarinaa ja yhtäkkiä jugurtti onkin loppu. (Joo siis oon vähän yksinkertainen ja helposti narautettavissa) Onneksi Pappa on aika usein henkeäsalpaava! :)

Maha. Se on yhtäkkiä pullahtanut esiin, eikä voi kyllä syömisestä johtua. Ei nyt vielä ihan pinkeäksi vauvamahaksi, mutta oikeaan suuntaan on kyllä menossa! Eilen nimittäin olimme shoppailemassa, niin 80% väestä kyllä toljotti hämmentyneenä mahaani. Ja osa siitä kauhistuneena pyöristäni. Mutta siis pääpointtina se, että yleensä vatsani ei saavuta moista huomiota.

Raskausdementia on myös tekemässä tuloaan. Eilen lauseeni loppui hyyyyyvin usein kesken, koska en muistanut ollenkaan mihin juttuni oli päätymässä. Tänään keitin kahvia laittamalla vain suodatinosan kuumenemaan. Onneksi huomasin ajoissa. Olen yleensäkin melkoinen säheltäjä ja ei-niin-kävelevä katastrofi, joten vähän hirvittää mihin tämä oikein johtaa! :D

Ja sitten vielä. Viime yönä heräsin tosi omituiseen mahakipuun, sellaiseen vähän megamenkkakipuun. Ainoa erotus oli vain se, että jokin pulputti siellä tasaisin väliajoin. Tuntui kyllä enemmän vain vatsakrampilta, joten en edes nyt tässä vihjaa, että ehkä se oli Waltsu. Jos nimittäin oli, alan kyllä pelkäämään isompia monotuksia! Omadiagnoosini on: kohdun kasvukivut höystettynä krampeilla. Keskenmenoa en nyt tässä ala lietsomaan sen enempää, kun kipu lakkasi, eikä mitään ole tullut ulos. Ja kun tässä nyt ollaan edes vähän varmemmilla vesillä, niin haluan jättää ne pelot syrjään. Ihan vaan oman (ja Papan) mielenterveyden vuoksi.

Nojoo, tällaista täällä! (Ja kas, hienosti sain tässä bloggaillessani syötyä aamupalaani, ihan huomaamatta! On jotenkin vähän höynäytetty olo, taas!)

Mamma


P.S. On poikaolo. Ei tosin pohjaa yhtään mihinkään vatsan suuntaan tai muuhunkaan. On vaan.

Från Pappas perspektiv..

Totta tosiaan oltiin tänään nt ultrassa ja tottahan toki tuli (TAAS) pelkkiä hyviä uutisia :) Mitä mä sanoin? Häh? *tuulettaa vimmatusti*

Ymmärrän että raskaana olevalla naisellani on kroppa täynnä sekavaa hormoonisohjoa, joka johtaa jos jonkinlaisiin pohdiskeluihin. Toivoisin vaan että voisin jotenkin lohduttaa (lue: puhua järkeä) ja auttaa silloin kun joku pelottaa.

Itse en voi kuvitella, että Waldemarilla olisi joku hätä. Toisaalta, mulla ei myöskään kasva pieni ihminen vatsassani (vaikka siltä vähän näyttääkin).

Ei oo aina helppoa. Kenelläkään. Onneks saatiin taas kerran huippu-hyviä uutisia ja näillä jaksetaan varmaan kumpainenkin hyvän matkaa eteenpäin :) Nyt on vaan niin onnellinen olo, että päässä pyörii :)

Ihanan kesäistä odotusta kaikille!

Pappa

No huhhuh!

Waltsu oli tuplannut pituutensa, imi peukkua, sydän oli paikallaan ja niskaturvotusta ei ollut nimeksikään.

Että huhhuh! Jännitys on ohi (toistaiseksi) ja pöydällä läjäpäin ultrakuvia <3 Hoitaja sanoi, että kaikki on tällä hetkellä niinkuin pitääkin ja laskettua aikaakin aikaistettiin eli uusi on 17.1. (Eli täytyy siis TAAS päivittää tickeri!) Se siis tarkoittaa sitä, että maaginen 12 viikkoa on ylitetty! Jihuu!

Tällainen pikapäivitys tällä kertaa, onneksi. :) Nyt täytyy vähän saada hykerrellä itsekseen ja sen jälkeen alkaa tiedottamaan asiasta!

Mamma


P.S. Siis alkoko nyt toinen kolmannes? No huhhuh!

Paniikki

Iiik. Huomenna on NT-ultra, siis käytännössä ensimmäinen kunnon ultra, me ollaan vaan etuiltu niin varhaisultrissa kuin mun paniikkiultrauksissa ja viimeiset viikot on mennyt niiden turvin kovin seesteisesti. Vauva oli siellä, syödän sykki ja kokokin oli juuri niinkuin piti. Nämä asiat on antanut minulle rauhan, tähän asti.

Tänään tajusin, että olen urpo. En voi MILLÄÄN tuudittautua siihen, että varhaisultrien sumuiset kuvat tarkoittavat vauvaa tammikuussa. Se on hyvä alku, mutta ei lupaus. Täällä mä vaan oon kuvitellut potkuja, mittaillut turvonnutta mahaani ja miettinyt lastenvaunuja, vaikka huominen vasta kertoo paljon enemmän!

Tuli yhtäkkiä sellainen etukäteissuru (siis todella järkevää) siitä, jos joku onkin auttamattomasti pielessä tai sykettä ei löydy. Mitä mä sitten teen? Oon ollut niin onneissani tästä, että oon ihan suvereenisti kertonut raskaudesta jo HYVIN monelle ja ajatus siitä, että tässä pitäisi alkaa korjailemaan sanomisiaan, tuntuu ihan kamalalta! Apua.

Mut ennenkuin lietson paniikkiani enää suuremmaksi, muistutan itseäni seuraavilla seikoilla:

• juuri nyt kaikki on hyvin, vauva on vatsassa ja sillä hyvä
• mitään verenvuotoa ei ole ollut missään vaiheessa
• raskausoireet aina pahoinvoinnista lähtien on tallella
• edes mahakipuja ei ole (josta herääkin kysymys, että onko kasvu loppunut, kun kasvukivut viikolla 8. oli kyllä aikamoisia)

Äh. Sekavaa höpötystä, joka ei palvele ketään. Nyt täytyy kehitellä täksi päiväksi paljon tekemistä, niin aika kuluu nopeasti! Ja siis ihmettelen, että heräsin tähän TÄNÄÄN enkä vaikka kolme viikkoa sitten, aika olisi kulunut huomattavan paljon hitaammin! Nyt tuntuu, että aika on vaan humpsahtanut ja taas ollaankin menty uudelle raskausviikolle! Toivottavasti huominenkin tulee humps vaan ja kaikki on hyvin! Ja humps, 13. raskausviikko alkaa onnellisesti! <3

Pappa on ihan varma, että kaikki on hyvin. Ehkä mäkin voisin lopettaa tän stressauksen ja antaa Waltsulle mieluummin vaikka jotain rakkaushormoneja niiden stressihormonien sijaan.

Huomiseen! Stay tuned! :)

Mamma

Toiveajattelua ja shoppailuja

Ihan alkuun sanon jo kaikille anonyymeille, että joo tiedän, ettei vauvan liikkeitä voi tuntea näillä viikoilla ja kyseessä oli varmaan pieru jossain suolenmutkassa. Check.

Asiaan! Toissailtana juuri kun olin päässyt makuuasentoon, mahassa tuntui jotain kummaa. Ei todellakaan kipua, eikä mörinää, vaan sellanen ihan häpyluun yllätuntuva *huisk*. Siis sellainen humpsahdus, joka tapahtuu paljon isommassa mittakaavassa vuoristoradassa koko vatsassa, mutta nyt siis aivan miniatyyrialuella alamahassa pienen pienellä alueella. Jos se olisi tuntunut vähänkään enemmän sisällä ja taaempana, olisin tietenkin kuitannut sen jollain vatsantoimintahäiriöllä, mutta nyt se tuntui ihan ihon alla. (Mutta en siis olisi varmasti sormilla tuntenut sitä, jos kädet sattumalta olisi olleet mahan päällä)

Ja siis, tiedän, että on ERITTÄIN epätodennäköistä ellei mahdotonta tuntea sikiön liikkeitä näillä viikoilla, monet kun odottavat niitä viikoille 20+. Googlesta en mitään pätevää tietoa löytänyt, vaan lähinnä riitelyä siitä. Kun joku asiaa kysyi, niin sai vastauksekseen "no ei tietenkään idiootti." Ja siis voi hyvinkin olla, että kyseessä oli joku aivan muu kuin se mitä toivoisin.  Mutta ajatuksena se on silti kutkuttava ja ihana. Olen myös järkeillyt, että mitä JOS se oikeasti olikin Waldemarin tönäisy! Ehkä superpieni kohtuni voisi ottaa tuntoaistimuksia jo aikaisemminkin vastaan? En tiedä. Enkä todellakaan ole pettynyt jos Waltsu ei siellä vielä minua potkuttele, kunhan hykertelen itsekseni ajatukselle. <3 Sen illan jälkeen mitään vastaavia tuntemuksia ei ole ollut. Paitsi että alamahaa kutittaa vietävästi. Kokoajan. En tiedä venyykö iho vai mitä tapahtuu, mutta jotain selkeästi on ilmassa!

Mutta mitä mieltä olette? Olisiko kyseessä MILLÄÄN voinut olla vauvan huiskautus? Vai höpisenkö raskaushormoneissani ihan joutavia? (Mä NIIIIIN ymmärrän senkin :D)

Kiertelin eilen Helsingissä alennusmyynneissä ja kerrankin tein ihan huippulöytöjä! Paitani ovat olleet jo hetken aikaa kinkkanoita turvotuksesta, joten uusille paidoille oli todella tilausta! Maksoin kolmesta topista, housuista ja neuletakista yhteensä rapiat neljäkymppiä! Nyt on vaatetta vaikka vatsa kasvaisikin!

Tällaista tällä kertaa!

Mamma


P.S. Tähän rikkinäiseen näyttöön alkaa pikkuhiljaa tottua! :D

Kuulumisia

Tulin nyt tietsikalle päivittämään, vaikka näytöstä onkin rikki kolmasosa. En vaan malta olla päivittämättä uusimpia kuulumisia, vaikka joutuukin tihrustamaan. Täytyy ihan järjestyksessä aloittaa tilitys:

Käytiin neurologilla. Sellasella neurologilla, jonka hoidossa olen kyllä ollut, mutta vuosia sitten, kun epilepsiani oli pahimmillaan, sain siirtyä "epilepsiaspesialistille", joka nyt raskausaikana ei halunnut minua ottaa, kun on erikoistunut lähinnä lasten ja nuorten epilepsioihin. No.. Olisipa tämä nykyinen neurologi erikoistunut edes JOHONKIN epilepsia-asiaan, mutta käynti oli sellaista ympäripyöreää läpätystä höystettynä odotushuoneen Ms-tauti ja dementiaesitteillä. Eihän tässä ongelmia ole ollut ja toivottavasti ei tulekaan, mutta tieto osaavasta neurologista lämmittäisi kyllä mieltä. Huonoin fiilis jäi siitä, kun kysyin imettämisen onnistumisesta lääkkeiden kanssa. Edellinen neurologi oli siis ehdottomasti sitä mieltä pitkään asiaa punnittuaan, että imettäminen lääkkeiden kanssa on kuitenkin parempi vauvalle kuin pulloruokinta. Ihan senkin takia, että kohdussa vauva saa kuitenkin saman annoksen lääkkeitä kuin minäkin ja maitoon erittyy kuulemma vähemmän, joten vauva vieroontuisi lääkkeistä pikku hiljaa. No tämä nykyinen sanoi ensin, että ei yhtään tiedä, sen jälkeen kaivoi Pharmaca Fennian esiin ja totesi, että ei. Yritin siinä sitten selvittää mitä edellisen neurologin kanssa olimme asiasta jutelleet, mutta asia tuomittiin seuraavilla sanoilla: "Ei imettäminen ole kuule mikään äitiyden kulmakivi. Kyllä sitä ihan täyspäisiä lapsia kasvaa pulloruokinnallakin!" No siis joo, en sitä tässä epäillytkään. Olisi ollut vain kiva, että kerran hän ei selkeästikään omannut asiasta omakohtaista kokemusta tai tietoa, olisi vaikka ottanut selvää ja kysellyt epiäitejä hoitavilta lääkäreiltä. Kun tässä on kuitenkin aikaa selvitellä asiaa, ei vielä ole tulenpalavaa kiirettä tehdä päätöstä kumpaankaan suuntaan.

Ja siis tietenkin, tietenkin jos harkintojen jälkeen todetaan, että pulloruokinta on vauvalle turvallisempi ja parempi ratkaisu, näin silloin toimitaan eikä kellään ole mitään sanomista tai minulla mietittävää! Eihän imetys välillä onnistu ollenkaan ja kyllä, "täyspäisiä lapsia silti kasvaa". Googlettelin asiaa sitten kotona ja löysin lääkäripäivien yhteenvedon, jossa yksi Suomen epilepsiahuipuista kirjoitti, että epilepsiaäitejä on rohkaistava imetykseen, koska todella harva lääke kumoaa äidinmaidon hyödyt. Aion selvitellä asiaa vielä enemmän, käydä vaikka jossain vastaanotolla, missä on aiemmin hoidettu epiäitejä vauvoineen. Asia nimittäin vaivaa minua.

Viime viikolla käytiin myös ekassa neuvolassa! Neuvolan"täti" (=minun ikäinen nainen) oli todella mukava ja jutteluhetki oli tosi antoisa. Lähdimme neuvolaan sillä asenteella, että saatamme saada osaksemme jonkinsortin kummeksuntaa, mutta päinvastoin! Terveydenhoitaja ilahtui kovasti, kun kumpikaan meistä ei juo eikä polta, olen normaalipainoinen ja kaikki on hyvin. Toki otti myös terveydelliset seikkani huomioon ja sovimme, että jossain vaiheessa käyn äitiyspolillakin. Mutta all in all, käynnistä jäi tosi hyvä mieli! :)

Maha ei ole kasvanut sillä tavalla söpösti. Turvotusta on ihan järjettömiä määriä ja tuntuu hassulta, kun on tällainen plösömaha mitä ei kyllä vauvaan voi yhdistää. Paino ei ole noussut kuin muutamia satoja grammoja. Kovasti odotan sellaista pientä vauvakumpua... <3

Mitähän muuta...

- Pahoinvointi on tehnyt pienoisen comebackin vaikka pari viikkoa nautin jo melko hyvästä olosta. Tänään ja eilen olen mennyt aikalailla hedelmä-vihannes-linjalla ja toivon, että pian alkaisi (taas) helpottamaan..

- Tuttavani voi ehkä lainata minulle doppleria! Voikunpa saisin sen lainaan, itse en raaski ostaa.

- Viime viikolla teki kamalasti mieli erilaisia marinadeja! :D Ei siis niin, että olisin syönyt mitään marinoitua lihaa, vaan kaupassa käydessäni kuolasin erilaisten marinadipullojen perään. Ei sillä, että olisin niitä pelkiltään syönyt, mutta marinadipulloissa oli jotain hyvin mystistä vetovoimaa ja Papan hakiessa jotain muuta kauppatavaraa, kuolasin minä marinadihyllyillä.

- Ensi viikon keskiviikkona on NT-ultra! Jännittää! Toivottavasti vauva olisi kasvanut hienosti! (Veriseulaa emme ota.)

Ehkä näillä kuulumisilla taas hetken pärjää! Voikaa kaikki hyvin!

Mamma


P.S. Tickeri taas siirretty "oikeaan aikaan" eli niihin lukemiin mitä ultra ja neuvola antoi!


Edit: Huh miten pitkä postaus, toivottavasti joku jaksoi lukea tätä vuodatusta! :D

Teknisiä haasteita

Noin. Rikoin meidän tietokoneen. Kuvia ei siis ole Piiiiitkään aikaan tulossa, kasvoi maha miten nopeasti tahansa :( Päivittelen siis blogiani kännykällä, joka on hidasta ja ärsyttävää...

Muuten menee loistavasti! Toissa päivänä tosin alkoi kovat vatsakrampit, joita pelästyin pahemman kerran ja kävin uudelleen ultrassa. Siellä se tyyppi vaan kellu marsun näköisenä ja heilutteli käsiään! <3 voi että! Se oli myös ottanut hurrrrjan kasvuspurtin ja vastasi alkuperäistä LA:ta, 20.1. Nyt siis viikkoja 9+1 ja tickeri taas väärässä... Sitä en kyllä ala korjailemaan...

Mut nyt en jaksa enää näpytellä, tilannepäivityksiä kuitenkin tulossa tasaiseen tahtiin!


Mamma

Masukuvia, ehkä joskus tulossa. Ehkä.

Tänään otettiin Papan kanssa sarjassa toinen masukuva. Ensimmäinen otettiin viikolla kuusi, nyt viikolla kahdeksan. (Välihuomio: tickeri on siis nyt pahasti edellä, se täytyy päivittää ensi tilassa johtuen siis ultrassa saadusta uudesta LA:sta!)

Painoa ei ole tullut vielä yhtään, johtuen varmaan parin viikon pahoinvointiputkesta, mutta tämän viikon kuva oli silti painokelvoton. Ei söpöä vauvavatsaa, vaan pullataikinainen möhömaha. Olen aina ollut hoikka, viimeajat normaalipainoinen, mutta muodokasta vatsaa minulla ei ole ikinä ollut. Joudun siis nyt vähän sulattelemaan ilmestyneitä muotojani ja odottaa vauvamahan tuloa. Mutta siis jotain kehitystä vatsassa ON tapahtunut! Ihmeellistä!

Ne, joille uutinen on jo levinnyt, povaavat minulle suunnattoman isoa vauvamahaa johtuen lyhyydestäni ja hoikkuudestani. Tottapuhuen, en oikein ymmärrä mihin se vauva tässä varressa (150cm) mahtuu, joten pakko sen on pukata heti ulospäin! Ja toivottavasti pukkaakin, pian! Jee!

Ystäväni kertoi, että hänellä raskaus alkoi näkyä jo viikoilla 10-12, joten ehkä minunkaan vatsanseutu ei kerro enää vain ylensyömisestä (siis mistä?) vaan antaa osviittaa jo vähän asukkaastakin.

Muista kuulumisista sen verran, että pahoinvointini on väistynyt. Tyystin. Tämä tietenkin aiheutti paniikkireaktion, että nyt on varmasti joku pielessä, kun laattakaan ei lennä ja soitin samantien gynekologikeskukseen, jossa kävin ultrassa. Siellä sairaanhoitaja rauhoitteli, että nyt täytyy vain odotella seuraavaan ultraan, kun vuotoa tai kipuja ei ole ja sydämensyke kerran nähty. Ja kehotti pikemminkin nauttimaan oireettomuudesta. :) Että pakko kai se on rauhoittua. Edes vähän.

Mutta joo, tällaista tällä kertaa!

Mamma

EDIT: Tickeri laitettu ajantasalle!

Sikiöseulonta: Jaa, ei, poissa?

Viime aikoina meillä on puhuttu sikiöseulonnasta.

Mennäkkö vai eikö mennä?

Sanottakoon nyt heti ensin, että en tuomitse seulontaa. Minusta se on jokaisen oma valinta, niin seulonta kuin siitä mahdollisesti seuraavat jatkotoimenpiteet. Minä en vain tiedä mikä oma kantani olisi itse tutkimukseen. Jatkotoimenpiteitä meille ei tulisi.

Toisaalta olen sitä mieltä, että olisi hyvä tietää lapsen mahdollisesta sairaudesta, jotta synnytyssairaalassa osataan varata tarvittavat erityistarpeet. Muistini mukaan lääkärini sanoi, että niillä epilepsiaa sairastavilla äideillä, joiden lapsilla jotain hämminkiä on, yleisimpiä ovat sydänviat ja suulakihalkiot. Tämä siis toki puhuu seulonnan puolesta.

MUTTA. Mitä jos sieltä löytyykin sitten jotain muuta? Minun valintani on ehdottomasti se, että jokainen lapsi saa tulla sellaisena kuin on, terveenä tai sairaana, niinhän minäkin tulin. Aiheuttaisiko tieto kuitenkin enemmän surua ja huolta jo ennen syntymää?

En voi sulkea mielestäni sitä ajatusta, että mitä jos äitini olisi saanut tietää etukäteen minun vammastani? Mitä hän olisi tehnyt? Voisiko olla niin, että tätä blogia ei olisikaan? Ajatus on todella hurja ja jopa kipeä. Olen kyllä jutellut oman äitini kanssa, ja hän on sanonut, että olisin tietenkin saanut tulla, eikä muita vaihtoehtoja hänen mielestään olisi.

Minusta minulla ei ole oikeutta valita lapsiani, vaan lapset valitsevat minut. Uskon, että jokaisella asialla on tarkoituksensa, oli se sitten vammainen lapsi tai autokolari. Voimme oppia kaikesta ja ammentaa siitä lisää voimaa, vaikka helppoa se ei aina olisikaan. Välillä vedotaan lapsen kärsimykseen, mutta minä luulen, että mikäli vauva ei ole niin sairas, että jää henkiin, suuremmat traumat alkushokista jää vanhemmille. Minulla ei ainakaan ole ainuttakaan pahaa traumaa jäänyt siitä, että vietinkin suuren osan lapsuudestani juosten lääkäreissä ja leikkauksissa. Ei lapset kärsi samalla tavalla kuin aikuiset. Lapset nauttivat siitä mitä on, eikä mieti mitä puuttuu. Minä käsittelin oman vammani 3-vuotiaana kysymällä äidiltäni miksi muut kävelevät. Äiti vastasi ja homma oli selvä. En toki väitä, etteikö vaikka isot leikkaukset olisi olleet inhottavia. Toki oli. Niistä vain selvisi aivan erilailla kuin mitä nyt. Nyt tajuaa pelätä.

Tällä hetkellä kantani on siis se, että nt-ultraan mennään, mutta verikokeeseen välttämättä ei. Ultrassa varmasti nähdään, jos rakenteessa on jotain erityistoimenpiteitä vaativaa. Downin syndrooman poissulkeminen tuntuisi turhalta, koska se ei ole meille mikään juttu.

Onneksi minä ja Pappa olemme molemmat yhtä hämmentyneenä samoilla linjoilla. Minua se helpottaa, että tiedän Papan toivottavan yhtä tervetulleeksi myös hieman erilaisen vauvan.

Mutta saa nyt nähdä, kunhan ensin neuvolassa käydään! :) Mitä te ajattelette asiasta?

Mamma

Ajatuksia raskaudesta

Minulle raskaus on aiheuttanut suuren tunnekuohun, joka ei ole ollut pelkästään onnen kyyneleitä. Toki painotan, että suurimpana tunteena on suunnaton riemu, mutta kyllä tähän alkutaipaleelle on jos jonkinnäiköistä hämmennystä piisannut!

En olisi kuuna päivänä ajatellut, että pitkään toivottu raskaus laittaisi niin paljon mielen kuonaa liikkeelle. Olen viime aikoina käynyt uudelleen ja uudelleen läpi samoja kysymyksiä: "Pärjäänkö/jaksanko/onko oikea aika/mitä jos Papan ja minun tiet SITTENKIN eroavat/lista jatkuu loputtomiin" Tuleva elämänmuutos on niin iso, että käsittelen sitä enemmän unissani kun valvetilassa. Öisin Pappa on jättänyt minut, minä Papan, on ollut keskenmenoja, en ole kiintynyt vauvaan ja vauva on ollut minikokoinen ja heiveröinen. Yöt ovat siis olleet varsin tapahtumarikkaita, eikä todellakaan aina miellyttävällä tavalla!

Uskonpa, että painajaisputkellani on tarkoitus järjestää ajatukseni ja tänään huomaan niiden olevan taas hieman selkeämmät. Vauva on tulossa, ei ole keskenmenoa ja vauva on terve kunnes toisin todetaan. Minä ja Pappa olemme kasvaneet toisiimme kiinni ja tämä hetki on hieno, kerrassaan ainutlaatuinen.

Ja tulevaisuudestahan ei kukaan tiedä. Nyt on meidän kaikkien tulevien tai odottavien äitien aika keskittyä tähän hetkeen, siihen elämän alkuun, joka tällä hetkellä kasvaa sisällämme. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ei anneta pelolle tai epävarmuudelle liikaa jalansijaa, vaan kohdataan nekin möröt suoraan silmästä silmään, niin nekin lopulta väistyvät!

Ihanaa kesäiltaa!

Mamma

Voi pyhä ultra sentään!

Olen sanaton. Ei niin, etten olisi ollut vähintään pari kertaa päivässä sanaton siitä lähtien kun raskaustesti näytti plussaa. Mutta nyt olen siis myös.

*hiljainen hetki*

Melkein sanaton.

Raskaus muuttui toissapäivänä taas tuhat kertaa konkreettisemmaksi kun nähtiin pikkuruinen sydän tikittävän vimmattua vauhtia Mamman mahassa. Tirautin puolikkaan kyyneleenkin. Se ei ollut allekirjoittaneelta paljon. En vaan taida osata vieläkään uskoa tätä kaikkea todeksi! Mutta tottahan sen täytyy olla.

Miehenä ja puolisona on aika vaikeeta suhtautua siihen pieneen elämään, joka kasvaa rakkaan vatsassa. Miten voin käsittää jotain, jota en voi silmin nähdä, korvin kuulla tai kätösin tuntea? Silti se on tulossa mullistamaan elämäni, eikä mikään tule kai koskaan olemaan ennallaan :) Aika outoa.

Pääni on siis edelleen erittäin pyörällä. Mutta hyvällä tavalla.

Onnea kaikille muillekin ja etenkin Helmiäiselle, joka sai kuulla oman mullistajansa sykkeen.

Pappa

Ar-ultra

Hihihii, siellä se mustikankokoinen ihmisenalku köllötteli ja sydän sykki vimmatusti! Todetaan se nyt tähän alkuun, ettei rumpujen päristelyä tarvita. :)

Kaikki siis oli kunnossa, viikkoja oli kuitenkin vähemmän kuin omien laskujeni mukaan, mutta se johtuu kuulemma epäsäännöllisestä kierrostani. Sikiö siis vastasi viikkoja 7+0 kun minun laskujen mukaan nyt olisi 7+6. Laskettu aika siis siirtyi kauemmas ja vielä täytyy siis kärvistellä tässä alkuraskaudessa pidempään.

Mutta kuitenkin, siellä se oli! Elävänä ja marjan kokoisena. Aika uskomatonta!

Hauska sattuma kuitenkin oli, kun viimeksi käydessäni samaisella gynellä suunnittelemassa raskautta, hänen ultratessa munasarjani tulin kotiin seitsemän ultrakuvan kanssa, jossa näkyi niin kohtua, munasarjaa, -torvea ja ties mitä. En siis sieltä tullessani osannut tulkata kuvia. Nyt saimme kaksi kuvaa. Yhden sikiöstä ja toisen kohdunkaulastani. :) Yksi kuvahan toki riittää, enkä todellakaan siellä asiaa kommentoinut, mutta itsekseni olen hihitellyt asialle, että ei meitä nyt ne munatorvet NIIIIIN paljoa kiinnostanut...

Viikonloppuna en tänne kirjoitellutkaan, kun pahoinvointi oli kirjaimellisesti käsinkosketeltavaa. En olekaan voinut noin pahoin sitten lukiossa sairastamani vatsataudin jälkeen. Onneksi olo on kääntynyt voitonpuolelle ja käytiin ultran jälkeen juhlistamassa tilannetta sushilla. Kyllä. Sushilla.

Tein asiasta periaatepäätöksen. Ainoa, mitä pahimmankin pahoinvoinnin aikana teki mieli, oli sushi. Eilen sitten googlettelin asiaa ja mielipiteitä oli taas yhtä monta kuin kirjoittelijoitakin. Evira oli kuitenkin jossain kommentoinut, että mikäli on varma, ettei raa'an kalan kylmäketju ole katkennut, kalaa voi syödä. Pienissä määrissä merilevää ei myöskään ole vaaraa, varsinkaan jos ei käytä tavallista ruokasuolaa. (En käytä) Käsittääkseni myös Japanissa syntyy terveitä lapsia ja uskon, että sielläkin mammat saattavat pari makisushia vetästä. Nämä asiat mielessäni marssimme hyvillä mielin vakkarisushipaikkaamme ja voi taivas miten hyvää se teki! En ollut moneen päivään pystynyt syömään mitään järkevää ja sushi kyllä katkasi kaulan pahoinvoinnilta. Ah.

En kuitenkaan halua vähätellä kieltolistoja, varmasti syystä kyseiset ruoka-aineet on sinne päätynyt. Jatkossa niitä kyllä parhaani mukaan toteutan, harvoja edes muutenkaan söisin. Nämä nyt vain ovat näitä näkemyseroja ja jokaisen päätös on aivan oikea. Älkää siis lähettäkö "paskamutsi"-karmaa! :D

Mutta joo. Ihana päivä.

Syke ja sushia. :)

Mamma


P.S. Sanoin Papalle, että se saa tuoda sitten synnärille kantapaikkamme sushi party platterin :D Sitä odotellessa

Krooh pyyh vol. II

Onneksi sain selville, minkä takia oon näin tajuttoman väsynyt. Tai ihan lamaantunut. Lääkäri soitti ja kertoi, että mun hemoglobini on 113. Voinee vaikuttaa asiaan, koska yleensä mun hemppa on normaalin kirjoissa ja jopa paremmalla puolella. Kuulemma täytyy kuitenkin sulkea pois labroilla sisäisen verenvuodon mahdollisuus. (Hui! Kuulostaa pelottavalta!)

Lääkäri myös kysyi, et oonko varma, et oon vasta tässä vaiheessa raskautta, kun yleensä hemoglobini ongelmat alkaa kuulemma myöhemmin. No siis, periaatteessa joo. Enhän mä voi muuta kuin laskeskella. Mut vähänkö kivaa, jos oisinkin jo huomaamattani ylittänyt vaikka sen maagisen 12. viikon rajan! (Epäilen vahvasti)

Viimepäivinä oon muuten syönyt pelkkää kebabia. Kaikki muu pistää oksettamaan. Tuntuu jotenkin juntilta, kun eilenkin kepsuhimojeni kourissa googlettelin kebab-reseptejä ja parhaita kebab-mestoja. :D

Mut nyt Pappa tuli kotiin ja vie mut, minnekäs muualle, kuin kebabille!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Täälläkin yritetään nauttia siitä!

Mamma 7+2


P.S. Ois tarkotus myös tehdä postaus raskauden herättämistä yllättävistä nostalgiantunteista. Tulossa siis heti kun olo helppaa!

Astetta parempi päivä

Tämä päivä on ollut jotenkin inhimillisempi kuin eilinen. Aamulla tosin raskausvitamiinit sahasivat kyllä pitkään ylös ja alas ennenkuin asettuivat aloilleen, mutta silti. Syöminen on ollut helpompaa ja mikä parasta, sain ne suola-arvoni, jotka olivat minulle ihan hyvät. Ei viitearvoissa, mutta minä pärjään.

Alan aina jännittämään, jos olo on kamalan huono eikä ruoka maistu, että ne romahtavat. Niin on monesti käynyt ja silloin kohtaukset ovat jo aivan kulman takana, oli lääkitystilanne mikä tahansa. Normi-ihmisetkin kramppaavat, jos suola-arvot tippuvat. Nyt on ainakin yksi murhe vähemmän ja voi keskittyä kympillä tähän selviytymiseen. :)

Jänniä aikoja tässä kyllä elellään! Lainasin kirjastosta sen paljon hehkutetun Vauvakirjan, ja se on kyllä maineensa veroinen. Vastasi ainakin itselläni kysymyksiin, joita en olisi tajunnut edes esittää. Jotenkin koko odotus tuntuu konkreettisemmalta nyt, kun on oiretta ja vauvakirjaa. :D

Näin muuten viime yönä aivan hellyyttävää vauvaunta, jossa meille oli juuri syntynyt poika, ja ihastelimme sen pienuutta. Uni oli niiiin todentuntuinen, kun otin pojan paitani alle ja se tuhisi ja oli lämmin. Olipa kyllä jäätävää herätä ällötykseen! :D Tähän mennessä olen nähnyt kerran tyttöunta, kerran poikaunta ja kerran kaksosunta. Unien perusteella en siis osaa sanoa kumpi sieltä tulee. Papan sanojen mukaan: "Kunhan tulee jompikumpi."

Vielä viikko varhaisultraan! Apua! Vielä tässä pidetään jännityksessä! Minulla on kyllä luottavainen olo, että tyypillä on kaikki hyvin. Jotenkin on vain ihan sellainen olo. Maha ei ole kipeä, turvonnut vain ja oireet ovat näin selvät. Peukut pidetään pystyssä ja kaikki taikakeinot otetaan vastaan, jos niitä on. :D

Nyt lepäilemään...

Mamma 6+6


P.S. Iik, huomenna pyörähtää jo seitsemäs viikko! Eikös tässä olla jo alkuraskauden puolivälissä, jipii!

Olen tuntuvasti raskaana.

Täällä on väsymyksen rinnalle hiipinyt jatkuva pahoinvointi, enkä nyt puhu sellaisesta satunnaisesta ällötyksestä mitä pari viikkoa sitten oli. Nyt tämä on tällaista läpi päivän rämpimistä ja eilinen rämpiminen ei mennyt kovin mallikkaasti, kun päivän aikana sain syötyä popkornia ja appelsiinin. Se varmasti edesauttoi tämän aamuista pahoinvointihuippua, joka vielä päivän mittaan on nostanut tasaisesti päätään.

Ja kun ei tee mieli syödä MITÄÄN. Kaikki entiset herkut, millä pidin verensokeri- ja suolatasoni kurissa yököttävät. Tänään olo oli jo paikoin niin pyörryttävän hutera, että olen onnellinen siitä, kun juuri suola-arvokontrolli sattui tälle päivälle. Tietääpähän ainakin, että kuinka paljon tässä täytyisi skarpata paahtoleivän ja omenahillon ollessa se ainoa asia, joka menee alas.

Tänään tosiaan olin lääkärissä laittamassa niitä byrokratian rattaita pyörimään. Ja oivoi, vähän jähmeältä vaikuttaa, kun lääkäri hämmentyi ennennäkemättömällä tavalla kohdatessaan raskaana olevan naisen pyörätuolissa. Seurasi paljon vaivaantunutta hihittelyä (siis lääkärin suunnalta) ja paljon "nokun emmä nyt yhtään tiedä mitä tässä täytyisi tehdä". Mut ehkä asiat etenee. Vähintään omalla painollaan. Ja toivottavasti raskauttani seuraava lääkäri ei ole ihan yhtä pihalla kuin tämänpäiväinen! Ymmärrän kyllä, että tilanne on monelle uusi ja varmasti myös kaikessa komeudessaan jopa ainutkertainen, mutta luulisi, että lääkärit olisivat jotenkin valmistautuneet myös ottaaan vastaan tilanteita, joissa ei hoideta vain nuhaa tai murtunutta jalkaa.

Mutta nyt on pakko mennä lepäilemään, aivot ei vaan tässä hormonihoureessa pelaa. :D

Mamma


P.S. Oletan, että nyt voin ainakin olla pelkäämättä keskenmenoa, kun oksu on lähes kokoajan kurkussa

Pyörät pyörimään

En olisi uskonut, että haasteet äitiyden ja liikuntavamman yhdistämisestä olisi alkaneet jo näin alussa:

Takapuoleni on kiistatta levinnyt ja pyöriksessä istuskelu saa aikaan muikean lonkkajomotuksen. Syy piilee varmasti turvotuksesta ja suurikalorisissa hiilaripommeissa, koska on syötävä sitä mitä juuri sillä hetkellä tekee mieli. Jos odotan liian kauan, yökötys on valtaisaa.

No syyt olkoon mitkä ovat, mutta entäs nyt? Apuvälineasioista tietämättömille voin kertoa, että jokaisen pienenkin apuvälineen hankinta on PROSESSI. Kun tarve tulee ilmi, syntyy ehtymätön byrokratiaketju, jossa paperia lähetetään suuntaan jos toiseen ja asiasta väännetään moneen kertaan kättä. Yleensä ensimmäinen vastaus on jyrkkä EI. Syitä kielteiseen päätökseen voivat olla esim seuraavat:

• Aikaa viimeisen apuvälineen hankinnasta on liian vähän. (Miten pyörätuolin ja tartuntapihdin hankkimisella voi olla keskenään mitään tekemistä?)
• Määrärahoja ei ole. (Harmin paikka, lain mukaan olen silti oikeutettu saamaan minulle kuuluvat apuvälineet, riippumatta määrärahoista. Määrärahat täytyy mitoittaa tarpeen mukaan..)
• "Pyörätuolissasi ei ole mitään vikaa" (Eikö, vaikka polvet olisivat suussa, iho painehaavoilla ja pyörät irti?)

Nämä siis ihan esimakua antavina esimerkkeinä. Onneksi elämäni aikana olen tottunut siihen, että ensin toppuutellaan, mutta lopulta lupa heltiää. Kun näin on sitten käynyt, alkaa uusi rumba: Tarjouskilpailu. Ja taas paperi liikkuu, faksi piippaa ja puhelimet soivat. Kun tästä on päästy yli, tuoli on tilattu ja kaiken PITÄISI olla jo voiton puolella, mitä tahansa voi vielä tapahtua.

Nykyistä tuoliani odotellessa, koko pyöristehtaan väki Tanskassa piti lakkoa/lomaa/mitä lie. Kun väki sitten palasi töihin, tuolini hitsattiin väärän malliseksi. Puolen vuoden prosessi ja saan soiton: "Ei kai haittaa, että tuoli tulee Junior-mallisena?"

Ei kai haittaa? Häh? 

Hitsaus piti korjata ja uusi tuoli lähettää. Kun sitten lähdin iloisin mielin hakemaan uutta menopeliäni, kävi ilmi, että tuoli tuli tosiaan junnumallisena, eikä mitään oltukaan tehty.

Luovutin. Tuoli näytti ja tuntui hyvältä, se oli tärkeintä. Vanha tuoli oli jo käyttökelvoton, joten minkäs teet. Palautetta kyllä lähetin! :)

Mutta siis nyt alkaisi sama rumba uudelleen. Jännittää jo etukäteen, että kuinka kauan prosessissa kestää ennen kuin uusi tuoli on allani. Olenko silloin turvonnut niin paljon, etten ole vähään aikaan voinut käyttää tuoliani ollenkaan? Voi elämä. Tarkoittaa lepolomaa.

Silti, silti olen positiivisin mielin. Ei haittaa yhtään vaikka vähän perse leviää, se on tässä tapapauksessa sallittua! Löysin tänään myös ihan perus lastentarvikeliikkeestä ammeenpidikkeen, joten pystyn luultavasti myös kylvettämään vauvan ihan itse! Kylpyasia on siis ollut ainut asia, jonka olen tiennyt alusta asti, etten voi tehdä, kun lattialla kykkiminen on hankalaa. Mitä kaikkea apuvälineitä siis onkaan, kun kerran jo ihan OIKEAT ihmiset (tilaa sarkasmille) käyttävät ammetelineitä! Ajoissa vaan byrokratian rattaat liikkeelle, heh ;)

Toivottavasti muuten vakilukijamme eivät pidä vammaisaspektin saapumista tylsänä juttuna. Tällaista vain täällä meillä pohdiskellaan, vaikka aina kovin mediaseksikkäitä jutut eivät todella olekaan. :D Ylpeänä silti näistäkin jutuista kirjoitan, miksi en. Olenhan voittanut jo monen ennakkoluulot siitä, että ylipäätään olen hengissä ja nyt täällä luodaan jo uutta elämää. :)

Plussatuulia vielä kuumeilijoille ja jännittävää odotuksen kihelmöintiä jo plussanneille!

Mamma 5+5

Tapahtui rv 5+2:

"ZZZZZZZZzzzzzzzzzzzzZZZZZZZZzzzzzzzzzzzzz....."

Se siitä oireettomuudesta sitten, tätähän vielä viikko sitten hartaimmin toivoin. "Give me a sign!" No nyt merkki totaalisesti annettu. Luulin vielä tuona 5+2 aamuna, että kaikki on normisti, ei oireita, ei vaivoja. Söin aamupalan, tarkastin sähköpostit ja painuin suihkuun. Ja siellä se sitten iski. Armoton väsymys. Olin aivan varma, että sairastuisin, Pappa nimittäin oli juuri sairastanut jonkun nuhan ja korkean kuumeen. Peruutin jo lounastreffitkin ystäväni kanssa, koska olo oli niin surkea.

Vaan eipä kuume noussut, tämä taitaa vaan kuulua tähän "taudin" kuvaan. Tuosta päivästä lähtien väsymys on ollut ajoittain piiskaavaa, ajoittain siedettävää. Ärsyttävintä on se, että mikäli en tee joka päivä jotain fyysistä, en saa unta. Silloin väsymys piinaa, mutta pyöriskelen kuitenkin vain sängyssä ilman tulosta, vaikka aikaa päiväunille olisikin. Blaaah!

Myös pienen pieni kuvotus ja kokonaisvaltainen heikotus on nostanut päätänsä. Vuokrasimme perjantaina leffan ja tapamme mukaan ostimme Makuunin ihania irtokarkkeja. Lappasin itselleni karkkeja tavalliseen tapaan, kunnes vasta kotona tajusin, että ajatuskin niiden syömisestä tuntuu vastenmieliseltä. Söin pussistani maksimissaan kaksi, kunnes sokeriset väriainepommit olivat aivan liikaa. (Hyvä niin!) Yöllä muuten moneen kertaan havahduin, ja mietin, jätinkö karkkipussinsänkyyni, sillä irtokarkkien haju herätti minut monta kertaa. Vaan enpä ollut jättänyt niitä kun kauas pöydälle! Yliherkkä hajuaisti on siis herännyt! Todella outoa :D

Kiitos muuten ihanasta vastaanotostanne viimeisiin teksteihin! Ette usko, miten tärkeää on se, että voi täällä blogimaailmassakin huidella omana itsenään :)

Nyt lepäilemään...

Mamma


P.S. Olen kyllä silti tyytyväinen, että selkeämmät oireet ovat saapuneet

P.P.S Tämä ei kyllä ollut kyllä tämän blogin vivahteikkain kirjoitus. Tuntuu, että ajatus pätkii, enkä saa mitään järkevää aikaiseksi. Pahoittelut siis, tämä menee ajatus virta-kategoriaan ja ehkä myös hieman ihan vain omiin muistiinpanoihin! Kunhan jotain puumerkkiä tänne nyt saa :)

Paljastuksia, paljastuksia..

Luettuani Mamman edellisen postauksen, hätkähdin. En siksi, että olisin yllättynyt siitä, että hän istuu pyörätuolissa vaan siksi, etten tullut missään vaiheessa ajatelleeksi, että tämä on mainitsemisen arvoinen asia.

Tai siis onhan se mainitsemisen arvoinen asia. Olen vaan tainnut näiden vuosien aikana tulla sokeaksi sille pyörätuolille (aamuisin saatan jopa polkaista pikkuvarpaani hänen vanteisiin - OUCH!). Onhan se aina siinä ja se pitää heittää takakonttiin kun lähdetään autolla reissuun, mutta sekin muuttui rutiiniksi jo heti auton saatuamme. Olen niin tottunut siihen, etten osaa ajatella elämäämme muunlaisena. Minulle erilainen elämä olisi siis sellaista, jossa Mamma ei liikkuisi neljällä pyörällä.

Kun Mamma ennen ensimmäistä tapaamistamme kertoi vammastaan, muistan että häntä jännitti reaktioni. Vaan minähän en säikähtänytkään uutista. En tainnut edes hätkähtää. Kaverini kylläkin hätkähti. Melkein jokainen, jolle kerroin, hätkähti. En edelleenkään tiedä, mikä kärpänen oli mua purrut, kun en sen ihmeemmin reagoinut paljastukseen.

Monet sukulaisetkin päivittelivät pitkään sitä, miten suvun nuori mies oli sellaiseen tapaukseen ihastunut. On ollut hauska huomata, miten kaikkien käsitys on muuttunut 360 astetta heti Mamman tavattuaan. Nyt ei sukulaisetkaan muista hänen istuvan pyörätuolissa.

Olen todella onnellinen sen aikaisesta avarakatseisuudestani, koska muuten en olisi löytänyt elämäni ihaninta naista! Ja vielä saanut mahdollisuuden odottaa esikoistani hänen kanssaan. Tiedän, että edessämme on haasteita, joita ei kaikilla muilla ole, mutta eihän kenenkään kohdalla mutkaton raskaus ole taattu.

Ollaan Mamman kanssa sovittu, että kaikista asioista on lupa puhua ja aina jos vähänkin ottaa pannuun, siitä pitää sanoa. Tällä tavalla ennalta ehkäistään turhat riidat ja hoidetaan vaan ne välttämättömimmät.

Suhteemme on ratkaisukeskeinen (sana on ollut työpaikallani päivän sana...kuukauden ajan).

Palaillaan!

Pappa

Hieman erilaista odotusta

Nyt on ajatusmyrskystä selvitty ja mieli on tyyni, ainakin taas hetken. :) Raskausuutinen on järisyttävä, vaikka asiaa olisi etukäteen kuinka pohtinut läpikotaisin ja toivonut hartaimmin. Ajatusprosessi jatkuu varmasti vielä pitkään, mutta parin viime päivän aikana olen vihdoin tajunnut, että EI HEMMETTI; OLEN OIKEASTI RASKAANA! Koska asia tuntuu niin absurdilta eikä raskausoireetkaan nosta päätään sen kummemmin, ostin muistutukseksi jo ensimmäisen bodyn. Se on supersöpö! Kuvaa pukkaa ehkä myöhemmin.

Uskaltauduin varaamaan jo ar-ultran (7.6) ja ensimmäisen neuvola-ajan (22.6). Tuntuu, että molempiin on vielä ikuisuus, eikä ennen niitä pitäisi innostua. En tässä kyllä ala huutelemaan raskaudesta muille, mutta minusta olisi pöljää elää pelossa ensimmäiseen ultraan asti, varsinkaan kun ei ole mitään hälyttäviä oireita. Tarrasukat tassuissa kunnes toisin todetaan!

Minulla ei ole mitään hajua mitä odotusaika minulle tuo tullessaan. Eilen otin yhteyttä myös neurologiini, joka oli asiasta hyvin iloinen ja laittoi minulle lähetteen epiraskauksia seuranneelle lääkärille. Toivottavasti henkilökemiat synkkaavat, niin mahdollisista kompastuskivistä on sitten helpompi puhua. Epilepsiakuviothan tässä ovat eniten jännittäneet minua, kun sen kanssa ei elämä ole aina ollut ihan ruusuilla tanssimista. Blogissamme en ole maininnut mitään siitä, että epilepsian lisäksi olen syntymästä asti halvaantunut, jonka syytä ei tiedetä. Näin by the way :)

Syy, miksi siitä en ole aikaisemmin täällä vouhottanut on se, että se ei ole vaikuttanut meidän vauvahaaveisiimme millään tapaa. Se on muuttumaton fakta, jonka kanssa me molemmat elämme, normaali olotilani. Naiivi en kuitenkaan ole, olen jo valmistautunut siihen, että pyörätuolissa istuminen ison mahan kanssa saattaa osoittautua haasteelliseksi. Sen näkee kuitenkin sitten vasta kun vatsa alkaa kasvamaan. Mahdolliset vaikeudet eivät kuitenkaan pelkäämällä häviä, minkään asian suhteen. Viime syksynä gynellä käydessäni raskausasian tiimoilta, hän oli erittäin kannustava.  Hänellä on kuulemma ollut asiakkainaan monia äitejä, joilla on fyysisiä rajoituksia ja raskaudet ovat sujuneet normaalisti.

Minusta on ihanaa, etten ole saanut (tähän asti) mitään negatiivista palautetta raskauden suunnittelun suhteen, päinvastoin. Tuntuisi nimittäin todella pahalta, jos lapsensaanti"oikeuteni" kyseenalaistettaisiin fyysisien ominaisuuksieni perusteella. (Tottakai, jos raskaus vaarantaisi terveyteni, asia olisi eri) En nimittäin koe itseäni sen enempää vammaiseksi identiteetiltäni. Totta on, että kuljen pyörätuolilla, mutta muuten elämäni on melkeinpä liiankin normaalia! ;)

Mamma


P.S. Muita huimaavia paljastuksia ei sitten enää ole jaossa, ikävä kyllä. Pappa nimittäin kuuluu ihan tähän normikävelevään sakkiin. :)

Pappa 4+5

Muistan sen keskiviikko-illan, kun mamma näytti ovistikkua, josta näkyi selkein viiva tähän asti. Muistan, miten ajattelin tämän olevan tosi hassua, kunnes tajusin (noin minuutin päästä) mistä oli kyse. Aloin pikkuhiljaa täyttyä onnesta ja hämmästyksestä, jonkalaista en ennen ole tuntenut. Tiesin, että jotain uskomatonta on tapahtumassa, mutten ihan vielä tajunnut miten siihen piti suhtautua.

Muistan, tirauttaneeni pari kyyneltä. Onnesta siis. Muistan Mamman ilmeen, joka viesti samankaltaisista tuntemuksista kuin mitä omassa kehossa myllersi.

Muistan myös, kun käytiin hakemassa raskaustestiä ja muistan, kun luimme tuloksen testistä. Gravid. Raskaana. Täh? Juurihan Mamma sanoi, ettei tässä kuussa onnistunut!

Tuosta päivästä on kohta viikko, ja olen edelleenkin päästä aivan pyörällä :) En meinaa uskoa, että meistä tulee vanhemmat! Musta tulee isä...tai pappa :)

Se tuntuu niin upealta, etten osaa tuon enempää kommentoida. Olen onnesta mykkyrällä ja sykkyrällä. Palaan asiaan kun puhekykyni palautuu.

Pappa

Ajatuksen juoksua..

Silloin kun yritys oli päällä, ajatukset pyörivät pelkästään sen yrityksen ympärillä. Energia, uskallus ja aivokapasiteetti ei riittänyt ajattelemaan sitä, että mitä tapahtuu plussan jälkeen? Miltä silloin tuntuu? Luulin, että plussa toisi minulle sen rauhan ja onnen, mitä niin olin toivonut.

Mutta ei se ihan niin yksioikoisesti mene. Tottakai olen onnellinen, siitä ei ole kysymys lainkaan! Samaan aikaan olen kyllä hyvin hyvin hämmästynyt ja mielessäni risteilee ajatus jos toinenkin. Tässä koonti viime päivien ajatuksistani:

Olenko sittenkään valmis tähän? 
Mitä jos minä olenkin juuri se äiti, joka ei vain pysty rakastamaan lastaan?
Mitä jos lapsi ei pidä minusta?
Mitä jos yhtäkkiä elämäntilanteemme muuttuu ja lapsi tuleekin ikäänkuin väärään aikaan? Sittenkin!
Miksei tässä ole sellaista tilauksenvahvistamis aikaa, sellaista "klikkaa tästä vahvistaaksesi haikaran saapumisaika!"
Mitähän muut oikein miettivät, olemme vasta kihloissa?
Pitääkö tässä nyt rynnätä maistraattiin, jotta kaikilla olisi sama sukunimi?

Älkää luulko, että plussa olisi tullut puskan takaa ja nyt kaduttaisi. Nämä ovat vain ajatuksia, joille haluan antaa tilaa ja käsitellä ne. Itseään ei voi valmistella siihen mitä tapahtuu sitten kun se toivottu plussa ruutuun pärähtää. En olisi kuuna päivänä uskonut, että tuo uutinen olisi NIIN mullistava, että mielessä pyörii kaikenlaiset möröt.

Nämä viime päivät ovat olleet elämäni intensiivisimmät. Olen itkenyt ja nauranut, niin onnesta kuin pelostakin. Käpertynyt ajatukseen, että sisuksissani todella on jotain. Jotain tosi huikeaa!

Peloistani pahin on kuitenkin se, että mitä jos tämän ei annetakaan jatkua. 

Pelossa en kuitenkaan halua elää. Haluan vapautua ajatuksista ja antaa elämän kantaa.

Niin se on ennenkin tehnyt. :)


Mamma 4+5

Mateleva aika

Kun viikkoja on talana 4+4, ei ole vielä mitään mahdollisuutta alkaa tuulettamaan. Kaikki on vielä kovin epävarmaa ja itse ilouutistakaan ei oikein tahdo uskoa.

Minä toivoisin, että aika suhahtaisi äkkiä, jotta pääsisin sinne viikolle 12. Sitten voisi alkaa vetää edes vähän lippua salkoon ja hurrailla sitä, että haikara on oikeasti lähtenyt matkaan! Nyt koko raskaus tuntuu niin käsittämättömältä, varsinkin kuin oireita ei vain ole. Vatsanippailut on jäänyt vähemmälle, ja välillä miettii kaiken olevan vain unta tai toiveajattelua. Ensi viikolla on ehkä pakko ostaa uusi raskaustesti, jotta saisin taas edes jotain konkreettista todistetta. Joka aamu olen kyllä hakenut varmistusta ovistestistä ja testiviivat kyllä tummenee tummenemistaan. Että kai jotain täytyy tapahtua.

Laitoin tuohon sivupalkkiin tickerin, ja aloin heti sen jälkeen panikoimaan siitä, että tuottaako se nyt pahaa onnea ja olisiko se pitänyt laittaa sitten kun ollaan edes vähän väljemmillä vesillä.

Mutta ei! Nyt loppuu panikoiminen! Turhaan murehdin mitään keskenmenoja saati tickereitä! Olen hemmetti vie raskaana niin pitkään kuin olen. Joko sinne viikolle 40 asti, kun vauva syntyy tai sitten enää hetkeen. Kumpaankaan asiaan en voi itse vaikuttaa muuten kuin pysyä stressittömänä!

Ehkä siis on vain pakko höllätä hieman, NAUTTIA OIREETTOMUUDESTA ja antaa luonto äidin hoitaa tehtävän! Kaikki päättyy kuitenkin parhainpäin.

Mamma 4+4


P.S. Ehkä ihan oireettomuudest en voi kuitenkaan puhua. Jatkuva nälkä on kyllä ollut tässä talossa kylässä. Aamulla tuntuu siltä, etten olisi edellisenä päivänä syönyt mitään ja on pakko ampaista samantien jääkaapille.

Mitä ihmettä?!

Kiva juttu, mun plussausilmoitukseni on häipynyt täältä itsekseen bloggerin palvelukatkoksen aikana. Whaaat!?

Eihän se ollut kuin tähän asti merkittävin postaus! *muutama kirosana* Toivottavasti se tulisi jostain bittiavaruuden pyörteistä takaisin.

Eli jos ne palaa, ignooratkaa tämä viesti :)

Hieman tuohtunut Mamma (4+2)




P.S. Voiko näin alkuraskaudessa olla jo ihan hillittömät itkukohtaukset?! Oon nyt puoltoista vuorokautta parkunut lähes putkeen, vaikka tiedostankin olevani onneni kukkuloilla. Pappa varmasti ihan hämillään, varsinkin kun pillahdin äsken itkuun sen kysyessä, et haluaisinko iltapuuroa. Tästä taitaa olla etenkin hänelle melko pitkät 9 kuukautta...

Mitä tähän nyt pitäisi sanoa?

Siis apua! Miten ihmeessä tässä kävi näin?! <3

Me molemmat olimme jo aivan varmoja, että tässä kierrossa ei tärpännyt, harmin paikka, mutta meillä on toisemme, kaikki on hyvin ja kesällä vedetään rennon letkeesti.

Ajattelin sitten eilen KP29/29-32, että teenpä piruuttani vielä yhden ovistestin, niin nähdään miten negatiiviselta voi negatiivinen näyttää. En ehtinyt sanoa lausettani loppuun, kun ruutuun pärähti tummin testiviiva ikinä. Siis edes oletettu ovisviivani ei ollut mitään verrattuna tähän viivaan. Tässä vaiheessa sydämeni hetkeksi pysähtyi ja ajatukset solmussa. Eihän tänään voi olla millään ainakaan ovis?! Ajattelin, että syteen tai saveen, tänään teen raskaustestin, jotta voin palata alkuperäiseen rentokesä-suunnitelmaani.

Käytiin sitten suuressa jännäilyssä ostamassa Clearbluen digitesti ja testipakettia kotona avatessani mietin, et miksi teen tän nyt. En halua pettyä! Mut poltto tehdä testi oli liian suuri.. :)

Ja ne kolme minuuttia oli kyllä elämäni pisimmät. Kun "Gravid, Raskaana"-teksti pärähti näytölle, niin olin kyllä hämmentynyt. Siis että minäkö? Nytkö? Entä ne supersuuret PMS:t?!

Arvatkaa olenko nukkunut viime yönä juuri silmäystäkään kun olen vain makustellut:

"Olen raskaana. Mahassani on joku jo tälläkin hetkellä"

Hurjaa. Hämmentävää. Mitä nyt? Mitä tässä kuuluu tehdä?! Kuuluuko tähän nyt laittaa, että

Mamma 4+1




P.S. Tarrasukka-ajatukset otetaan ilolla vastaan!

Oho....

OMG.


Mamma & Pappa


P.S. Huomenna luvassa kattava selitys kaikesta. Nyt ei pysty.

Me kaksi

Tässä vauvakuumeen kourissa sitä välillä toivoo niin kovasti sitä kolmatta, että unohtaa, että meitä on jo kaksi. Kaksikin on jo paljon, varsinkin kun tämä kaksikko on aika rautainen tiimi.

Sunnuntaina vietimme päivän kaksin. Kiertelimme ympäri Helsinkiä, istuimme terasseilla, kävimme syömässä ulkona ja kävelimme Lauttasaaren rantaa pitkin aina Hanasaareen asti. Päivä oli niin rento, että odotukset vauvasta häipyi hetkeksi taka-alalle.

Näin on hyvä.

Tottakai lapsi on hartain toiveemme, mutta haluan muistuttaa itseäni siitä, että minulla on jo paljon enemmän mitä ikinä osasin kuvitella. Luulin vielä viisi vuotta sitten, etten ikinä löydä tai välttämättä edes halua löytää sitä sielunkumppania, puhumattakaan lapsista! Kun tapasin Papan, koko maailmankuvani alkoi pikku hiljaa muokkaantua ihan uusiin uomiin. Ei siis sillä tavalla, että Pappa olisi pakottanut minut muuttumaan vaan niinkuin yleensäkin toisen ihmisen kohdatessaan muuttuu, kun saa uusia näkemyksiä elämästä. Jokainen ihminen kuitenkin jättää jäljen ihmiseen.

Nyt siis haluankin vetää hieman henkeä vauvaprojektista huolimatta. Se jatkuu omalla painollaan, mutta nyt tuntuu siltä, että se saa nimenomaan kulkea meidän elämän rinnalla. Vauva tulee olemaan lahja meille, lisä meidän elämäämme, mutta en halua, että projektin suorittamisesta tulee meidän matkamme päätarkoitus.  En todellakaan tarkoita, että nyt heitetään hanskat tiskiin ja katsotaan mitä tapahtuu, vaan yritän ehkä psyykata itseäni vähän rennompaan lähestymistapaan ja unohtaa ne paineet. (siis mitkä paineet? mistä ne paineet oikeen tulee?! :D )

Olen vain ihan äärettömän kiitollinen Papasta. :)

Mamma

Sano P, sano M, sano S, sano PMS!!!

Siitä asti kuin Täti ensimmäisen kerran uskaltautui kylään, olen kärsinyt megaluokan peeämässästä. Tässä kierrossa en selkeästi ole niin maaninen ja tajuan, että kaikki oireeni menee ihan Tädin esivalmisteluiden piikkiin. Ei siis tarvine miettiä, että koska sitä raskaustestiä voi tehdä, kun keho kyllä viestittää Tädin tulevan.

Kaikki alkoi lauantaina, kun olimme Papan äidillä juhlimassa aikaistettua äitienpäivää. Kesken kahvittelun tunsin, kun joku hormoonituuli pyyhkäisi ylitseni ja toi mukanaan itkupotkuraivarin. Sain purra hammastani, etten olisi alkanut tiuskimaan niin Papalle kuin anopillekin. Tiesin, että ei ole tapahtunut MITÄÄN mistä voisin vetää herneen nenääni, mutta kun siellä tuntui jo olevan koko palko. Jälkeenpäin nolottaa ihan sairaasti, kun näytin varmasti siltä, että olisin syönyt pussillisen sitruunoita. :D Kun lähdimme, kiertelimme vielä hetken kauppakeskuksessa ja tiuskin Papalle, kunnes aalto alkoi pikkuhiljaa hellittää ja pystyin keskittymään tiukkaan shoppailuun. Loppuilta meni onneksi ihan kivasti.

Toinen tyypillinen PMS-oireeni on rintavarustukseni kasvaminen kolminkertaiseksi ja koko rintakehän muuttuminen araksi. Check.

Ruokahaluni on ihan armoton. Eikä sellainen, että vähän heikottaa, vaan sellainen: "HIILAREITA TÄNNE JA HETI!!!!" Nimenomaan hiilareita. PMS-päivinä syön tyyliin pelkkää pastaa ja pannukakkua, ja sitten vituttaa vielä enemmän kun syö epäterveellisesti, vaikka JUURI pääsi terveellisiin elämäntapoihin kiinni. (Vältän hiilareita, en karppaa, mutta suosin lautasellani vihreitä ja jotain proteiininlähdettä)

Tiedänpähän ainakin mitä seuraavaan viikkoon odottaa: ei ainakaan sitä plussaa! :D

Mamma

Kuuluisia sanontoja..

..."Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa"


Että joo. Voitte varmaan arvata mitä ovistikku tänään sanoi. Blankoa. Ei viivanviivaa (no okei se testiviiva joo). Mutta muuten. Ilkkuva valkoinen alue, joka NIIIIIN nauro mulle! Hyvä, ettei siihen tullut teksti: "Täti tulossa"

Vedän tästä nyt siis johtopäätöksen, että se oli kuin olikin vaan myöhästynyt ovis tai oviksen yritys, jota ei kaikenkukkuraksi edes tällä kertaa saatu hyödynnettyä. Että tän kierron osalta voin heittää hanskat tiskiin. No, jotain hyvää, en ainakaan ostanut raskaustestiä, jolle ei ois sitten ollut käyttöä.

Ja nyt kun järjellä ajattelee, eihän sillä tosiaan olisi ollut mitään aikaa kiinnittyä, saati kehittää raskaushormonia. Mut minkäs teet kun innostut.

Vaikka tää nyt ärsyttääkin, ei tää nyt mitään maata kaada, tietenkään. Ens kuussa en ehkä tikuta, ihan hermojeni vuoksi, vaan panostetaan enemmän toimintaan. Oon ehkä himpun verran päässyt irti sellasesta alkuhurmiosta peruslukemiin, että tajuan yrityskiertoja olevan oikeesti tosi vähän. Harmin paikka, että ekalla ei tärpännyt, mutta kesähän on juuri parasta aikaa tällaselle missiolle!

Että tervetuloa vaan Täti! Älä ainakaan myöhästy. Myöhästelevä Täti on niin pahuuden kulminaatio näissä asioissa! :D

Mamma

P.S. Kiitos edellisen vuodatukseni kommentoijille! Tilanne eteni niin nopeasti, etten ehtinyt niihin vastailla! :)

Noin. Se siitä seesteisyydestä.

Yritän muistuttaa nyt itseäni juuri muutama tunti sitten kirjoittamastani seesteisyydestä ja pohdiskelemattomuudesta.

Tein äsken ovistestin, ihan huvin vuoksi, vaikka tiesin, että ovisplussan jälkeiset testit oli kaikki olleet ihan blancoja. Paitsi juuri äsken. Liuska päräytti juuri plussan (siis samanlaisen minkä jo tässä kierrossa testasin) ja olen jokseenkin häkeltynyt. Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa? Onko tämä siis plussapäivä? Ovuloinko kaksi kertaa? Olenko kehoni kanssa IHAN SEKAISIN? Tilaisuus täytynee kuitenkin hyödyntää, jos nyt vaikka on niin, että tänään ovuloisin, tai siis että nyt olisi se LH-huippu. Ovistikun plussasta ei ole kuitenkaan epäselvyyttä, koska molemmilla kerroilla Pappakin tuli ihmettelemään tikkua, että plussa se selkeästi on.

Onko tämä siis ihan normaalia? Nyt on kp22/29-32, veikkaukseni mukaan dpo5. Jos tämä nyt sitten onkin se lh-huippu, niin voi luoja miten pitkä kierto tästä tulee.

Tietenkin eksyin tälle palstalle... Mutta järki sanoo, että ei nyt, ei näin aikaisin. Eihän? Voihan piinojen piina sentään.

Antakaa jotain vinkkiä kanssasisaret! :)


Pientä toivoa elättelevä Mamma

Kummia unia

Nyt on vissiin vauvahaaveet tosi pinnalla alitajuisesti. Päivisin olen melkein jopa ajattelematta piinapäiviä, tätejä ja haikaroita ja onnistunut keskittymään muihin juttuihin. Mutta yöt..

Voi pojat. Ei ole varmaan neljään päivään ollut yhtäkään yötä, jolloin en olisi nähnyt vauvaunia. Kaikkia unia en muista tarkkaan, mutta tiedän, että niissä oli vauva. Yhtenä yönä näin unta, jossa olin jo saanut vauvan ja olimme synnytyssairaalassa, mutta vauvani katosi ja olin murheen murtamana. Viime yönä näin unen nykyhetkestä, jossa mietin kovasti olisinko mahdollisesti raskaana vai en. Olin unessa korkeassa kuumeessa, mahataudissa ja kaikissa mahdollisissa kivuissa ja säryissä ja äitini käski minun ottamaan särkylääkkeitä, unilääkkeitä, nuhalääkkeitä, sydänlääkkeitä, mahalääkkeitä ja silmätippoja. :D Mietin unessa aivan paniikissa, että jos nyt olen raskaana, alkio ei särkylääkkeiden takia kiinnity, jos kiinnittyy, niin se syntyy aivan unisena ja huonon vastustuskyvyn kera eikä sen sydän syki tai silmät avaudu. Pelko oli TODELLA todellinen unessa, mutta herättyäni uni vain huvitti.

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi minulla oli vauvauniputki, mitähän tämä meinaa? Ehkä asia on vain niin pinnalla, enkä pysty enää sitä hereillä ollessa käsittelemään, vaan alitajunta joutuu prosessoimaan toiveeni ja pelkoni nukkuessa. Se kävisi kyllä järkeen, koska viimeiset päivät en ole ajatellut projektia sen kummemmin. Ei oireiden kyttäystä (vaikka nythän se paras aika kyttäykselle on!), ei panikointia, innostumista tai epätoivoa.

En voi muuta kuin odottaa, reilun viikon päästä tiedetään vasta enemmän! Ihanan seesteinen olo pakko myöntää. Todella kummallista. Ehkä ensimmäinen kerta yrityksen aloittamisen jälkeen.

Voikaa hyvin!

Mamma


P.S. Oireita ei ole mailla halmeilla. Ei kerrassaan mitään. Ei finnejä, tissijomoa, nipistelyä, juilimista, ei mitään. Ihan kivaa kyllä, mistään kyseisistä oireista en nyt ihan hirveästi nauti.

Ovis bongattu? Ehkä? Joo? Vähän edes?

Nyt on kriittisin aika tikuttelusta ohi. Ja olo on toisaalta toiveikas, toisaalta vähän hölmistynyt. Peittoja ainakin heiluteltiin, mutta tulkitsinko tikkuja oikein, sitä en kyllä tiedä.

KP13 viiva alkoi selkeästi vahvistua päivä päivältä, ja KP17 oli kaikista tummin viiva, jonka jälkeisinä päivinä viiva häipyi olemattomiin. Mutta oliko se nyt sitten tarpeeksi vahva?! Se oli reunastaan melkein musta, mutta ei koko leveydeltään. Melko tumma se oli kokoleveydeltään, mutta en nyt mene takuuseen, että oliko se testiviivaa kummempi.

Ärsyttää kun en ottanut tikuista kuvia, niin olisi voinut verrata. Jotain kyllä selkeästi tapahtui, koska väri ensin johdonmukaisesti tummeni ja sitten häipyi olemattomiin. Mutta onko se nyt sitten riittävästi? Mistä sen tietää? No ei mistään. Paitsi odottelusta. *huoh*

Jotenkin jäi kyllä sellanen toiveikas fiilis. JOS ovis oli sinä päivänä, luulen, että siimahäntiä olisi riittävästi. Nyt olisi niinkuin DPO 3. Mitään oireita ei ole, ei tissiturvotusta tai mitään. Eilen yöllä mahassa oli nipistelyä ja joku ihme kipu, mutta minun vatsani tuntien se menee kyllä ihan kaiken muun epämääräsyyden piikkiin. Ajattelin lopettaa tikuttelun tästä kierrosta, kun nyt ei enää tule edes hailakkaakaan haamua. Ainoa, mitä voi nyt tehdä, on pitää peukut pystyssä, sormet ristissä ja silmät ehkä kiinni, kun tää on nyt vaan niin sairaan jännää.

Tajusin muuten tänään, miten arvokas tää blogi tulee olemaan itselleni sitten kun haikara on lähtenyt matkaan ja tilaus toimitettu. Täältä sitten aina voi käydä lueskelemassa, miten hirveän paljon me ollaan haluttu se lintu bongata! Se haikara kun kuitenkin joskus tulee saapumaan!

(Ehkä jo tässä kuussa???????)


Mamma

Eteenpäin, sanoi mummo hangessa

Taas on maanantai. Oi, mikä ihana maanantai. Olin koko viikonlopun töissä ja nyt ois enään tämä ja huominen päivä ja sit ensimmäinen vapaapäivä viikkoon :) Ihana, ihana maanantai!

Mamma stressaa selkeesti enemmän noitten tikkujen kanssa ku mä :) Kyllä mäkin odotan into piukalla sitä päivää, kun raskaustesti näyttää positiivista mutta mä uskon, että se päivä vielä koittaa, oli se sitten tässä kuussa tai keskellä kesää (tai senkin jälkeen). En jaksaisi odottaa yhtään sen enempää kuin Mammakaan mutta joskus on vaan pakko. Siksi siitä on turha ottaa ylimääräisiä paineita, jos vaan voi olla ottamatta. Tiedän, ettei se oo aina ihan helppoa.

Mun on varmaan paljon helpompi olla rentona, kun olen kuitenkin paljon poissa kotoa. Joudun päivisin keskittymään ihan muihin asioihin. Jos minäkin olisin siellä kotona päivittelemässä, stressaisin varmasti itsekin :)

Iloa kaikkien viikkoon!

Pappa

Tarve paniikkinapille?

Tähän astihan olen riemuinnut joka viivasta ovistikussa, niin negasta kuin haamustakin. Tähän asti on ollut vaan hauskaa, kun tikkuun piirtyy jotain, niin tietää ainakin, että tikku JOLLAIN TASOLLA toimii. No.

Nyt ei enää naurata.

Olin jo eilen lähes varma ovulaatiosta, vaan tikku näytti muuta. Ihan himmeistä himmein haamuviiva, jonka näki hieman taivutellen ja räpytellen silmiään. Okei, ei siinä mitään, luulo ei ole tiedon väärti, mutta mitäs nyt. Kai se jossain vaiheessa pärähtää ruutuun? Ja oikein naurattaa (siis oikeasti lähes itkettää), kun testauksen aloittaessani ajattelin, että hehheh, nyt tikutellaan tämä kierto, niin NÄHDÄÄN ETTÄ KAIKKI ON KUNNOSSA. Okei, on tässä vielä muutama potentiaalinen päivä jäljellä, voihan olla, että olen stressanut asiasta tietämättäni, ja maagisesti saanut siirrettyä ovulaatiota.

En ole vielä päättänyt jatkanko tikuttamista ensi kierrossa (JOS tästä kierrosta ei siis tärppää, vielä on toivoa!) Nyt ymmärrän, kun sanotaan, että se stressaa vielä enemmän. Molemmilla tavoilla on puolensa. Tiedän, että minuaa ärsyttäisi myös se, jos en tikuttaisi, koska vielä en ole pystynyt ajoittamaan ovistani oikein. Tästä puolesta puhuu se, että alkuviikon juiliminen ei näköjään ollutkaan ovista, vaan varmaan hemmetti jotain perusvatsavaivoja! :D Mutta toisaalta ei tämä tikuttaminenkaan niin stressivapaata näköjään ole.

Pappa eilen antoi kyllä kultaiset neuvot minun hermoillessani. "No, oletetaan ettet tässä kuussa ovuloikaan. Mitä voit asialle NYT tehdä ja auttaako stressi asiaa? Hyväksy asia: jos et ovuloi tässä kierrossa, et ovuloi. Jos ovuloit, niin mahtava juttu. Ensi kierrossa kääntyy sitten taas uusi sivu projektissa."

Papan sanat voisi laittaa tähän "älä ressaa"-kategoriaan, jonka tiedämme olevan todella ärsyttävä. Mutta jos oikeasti pureudun sanoihin tarkemmin, löytyy niistä vinha perä, joka on näkyvissä koko ajan elämässäni. En voi hallita kaikkea, terveyttä senkään vertaa. Voin yrittää ehkäistä ongelmia ja toimia itseni parhaaksi, mutta loppupeleissä en voi kuitenkaan tapahtumiin sen enempää itse vaikuttaa. Tässä hyväksymisen lyhyessä oppimäärässä suurimpana "opettajanani" on toiminut ehdottomasti epilepsiani. Kun sairastuin siihen 15-vuotiaana, olin todella vihainen siitä, että miksi juuri minulle, miten asia parannetaan ja nyt elämä on pilalla. Pelkäsin myös todella paljon kohtauksia. Minulta meni oikeasti VUOSIA tajuta se, etten voi tehdä asialle mitään muuta, kuin hyväksyä se ja jatkaa eteenpäin. Jos saan kohtauksen siitäkin huolimatta, en voi siinä tilanteessa tehdä mitään. Omaa kehoa vastaan taistelu on todella uuvuttavaa, mutta sen kanssa voi elää sopusointuisesti kaikesta huolimatta. Nyt olen ollut jo vuosia sinut sairauteni kanssa (jonka oireet ovat hellittäneet sen jälkeen huomattavasti, en saa enää kohtauksiakaan!), koska olen ymmärtänyt, etten voi hallita sitä, mutta sekään ei myös hallitse minua. Tiedän omat rajani, jotka ylittäessä saan muistutuksen sairaudestani. Mutta kunnioitamme kuitenkin toisiamme, emmekä astu toisemme reviirille ;) Tottakai asiaa silti prosessoi edelleen, varsinkin nyt kun suuri elämänmullistus on tuloillaan.

Tällä ehkä tarkoitan sitä, että nyt minun on aika opetella hyväksymään munasolujeni epämääräinen toiminta :) Enhän voi pakottaa niitäkään toimimaan kellontarkasti ja silloin kun minun kalenterini alkaa näyttää suotuisalta niitä varten. :)

Voikaa hyvin! Kyllä tässä projektissa vielä raskaudutaan, kukin vuorollaan! (niin paljon kuin tässä nyt mitään vuoronumeroita jaellaan, heh.)


Mamma

Kevättä rinnassa!

"Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä - KESÄ!" Paitsi, ettei vettä sada. Aurinko vaan mollottaa kirkkaalta taivaalta. Ellei ennestään ollut mahtava olo, niin nyt viimeistään on. Paitsi, että ennestäänkin oli jo ihan muikeet fiilikset. Niin.

Kaikki on siis loistavasti :) Upea sää ja tieto siitä, että joka hetki lähestyy se päivä, jolloin tapaamme uuden ihmisemme, piristää todella paljon työpäivääni.

Olen pohdiskellut paljon sitä, miten suurta ihmettä ollaan Mamman kanssa luomassa. Miten huikeeta on se, että jonain päivänä Mamman masussa alkaa tikittämään toinen sydän. Sydän, jonka me olemme yhdessä luoneet. Meistä kahdesta kasvaa kolmas. Uusi ihminen saa alkunsa meidän takia! Huhhuh. Pää on ihan pyörällä :)

Saas nähdä miten sekaisin koppani on sitten kun oikea odotus alkaa ja kaikki muuttuu todelliseksi! Jaiks :) Onneks ollaan Mamman kanssa juteltu niin paljon tästä, että tiedän meidän molempien olevan valmiita tähän.

Eikai mulla mitään sen enempää asiaa ollut :) Nautitaan yhdessä tästä upeasta ajasta!

Pappa