Vuoristorataa

Se sunnuntainen itkukohtaus ei selkeästikään jäänyt siihen. Pari päivää olen mennyt hurjassa tunnevuoristoradassa, enkä oikein itsekään koska kierros loppuu. Olen välillä todella hyväntuulinen ja iloinen, ja hetken päästä pillitän täydestä sydämestä ihan ilman syytä. Tai onhan niitä syitä siinä hetkessä, jälkeenpäin ne tuntuvat vain vähän laimeilta tilanteen dramaattisuuteen nähden.

Viimeaikoina olemme olleet menossa niin yksin kuin yhdessäkin. Tuntuu, että se on ehkä yhtenä syynä siihen, miksi itku on herkässä. Nyt kaikkien vaivojen ja ihanuuksien keskellä toivoisi vaan, että voisi olla Papan kanssa kahdestaan. Ei tarvitsisi olla se hehkeä odottaja tai selittää vaivojaan. En myöskään jostain syystä haluaisi olla yksin. Se on ihan uusi juttu. Olen aina nauttinut siitä, että saan olla yksin, huudattaa musaa täysillä ja hoilottaa nuotinvierestä, mutta nyt ainoa mitä haluaisin tehdä, on olla Papan kanssa. Ja onneksi eilen, kun tuhersin asiaa Papalle, niin sain osakseni vain ymmärrystä. Papastakin tuntuu siltä, että haluaisi enemmän yhteistä aikaa ja ymmärtää miksi minusta tuntuu kurjalta olla yksin selkäkipujen kanssa. Puhumattakaan liian pienestä pyöriksestä, jossa en voi pitkiä aikoja istua, joten liikkuminen oven ulkopuolella on tosi rajoitettua. Tästä päästäänkin seuraavaan itkun aiheeseen eli siihen, että nyt sitten itkettää se, että tuntuu, kun veisin Papan kaiken oman ajan kitisemällä. Huoh. Siis tiedän, TIEDÄN, että tilanne on täysin ookoo, Pappa ymmärtää ja on minun kanssani ihan vapaaehtoisesti niinkuin tähänkin asti, mutta silti olo on vähän kuin vinkuvalla koiralla. Jotenkin nämä tunteet on niin omituisia, että en oikein osaa liittää niitä muuhun kuin raskaushormooneihin.

Eilen nimittäin luin Vauva-lehtiä aivan itkukurkussa, vaikka kyseessä olikin vain haalarivertailu! :D Siis nyt riittää! Miten tämän vaihteen saa pois päältä? Olenko vain seonnut ja tullut totaalisen läheisriippuvaiseksi ja takertuvaksi vai onko jollain muullakin tällaista itkeskelyä?  (Pliiis, onhan...)

Mäpä taidan lähteä tänään vähän katselemaan mamma-vaatteita ja jotain muuta kivaa, niin en vaan möllötä täällä. Laitan kyllä vedenkestävää ripsaria, jos vastaan tulee jotain ylisöpöä! ;)

Mamma


P.S. Navan alla tuntuu jo iso möykky, joka on koholla makuullaankin! Siis mieletöntä!

Sitä hehkua ja byrokratiaa

Siis jes! Ei mun olo olekaan ihan tuhoontuomittu! Selkeästi reissu vaan verotti voimia paljon enemmän kuin ennen ja palautuminen vei kauemmin. Mut nyt tuntuu, kuin olisi ihan eri ihminen! Taino selkä on edelleenkin sökönä, mut noinniinkuin yleinen mielentila on selkeästi plussan puolella. Hermo olisikin mennyt (sekä minulla että Papalla), jos hurrrja väsymys olisi jatkunut. Eilen Papan veli oli meillä yötä ja yritin paikkailla hormonimyrskyäni leipomalla neljä pellillistä sämpylöitä ja rahkaomenapiirakan. Ei se ainakaan kovasti mua pelännyt! :)

Jo pitkä tovi sitten kirjoittelin siitä, että uuden pyörätuolin hankkiminen olisi enemmän kuin ajankohtaista. No, voitte varmaan arvata, että nyt se sitä ainakin on! Oloa ja selkää ei helpota ollenkaan se, kun istuu kokoajan ihan puristuksissa. Joku päivä vielä lonkkaluuni porautuvat laidasta läpi! Asiahan ei ole vielä eiliseen mennessä edennyt yhtään mihinkään, kun pyörätuoliasioita hoitanut henkilö on lomaillut hyvän aikaa. Tällä viikolla hän oli palannut töihin, mutta arvatkaapa kuinka helppoa on saada kiinni ihmistä, joka yrittää selvittää kuukauden sähköposteja! Puheluni yhdistettiin joka kerta äänien perusteella ulkoavaruuteen ja lopulta lähetin hänelle sähköpostin, jossa kerroin pääpiirteittäin asiani ja painotin moneen kertaan sitä, että asialla on ihan oikeasti pirunmoinen kiire. Tänään onneksi hän sitten soitti ja suhtautui uuden pyörätuolin hankintaan suopeasti. Yritti tosin ensin tarjota minulle kymmenen senttiä liian leveää tuolia, joka sattuisi olemaan juuri nyt heidän varastossaan, mutta ymmärsi yskän, kun sanoin, etten ihan NIIIIN paljon ole levinnyt! :)

Joten ensi viikon torstaina, VIHDOIN, saan mennä erääseen pyörätuoleja tilaavaan liikkeeseen mietiskelemään, että mikä olisi se uusi tuoli. Jes. Olen oikeasti tosi helpottunut, koska istuminen on juuri nyt tosi tukalaa ja epämiellyttävää, eikä makaamisen lisäksi mitään muuta vaihtoehtoa ole.

Tosin ei tässä vielä kannata juhlia, koska minimissään koko prosessissa kestää kaksi kuukautta... Mutta silti! Asia on edennyt! Jihuu! Ainiin, pakko vielä kertoa, että pyörätuoliliikkeen nainen oli ihan innoissaan, kun kerroin olevani raskaana, ja täytyisi miettiä tuolia senkin kannalta. :) Kauheasti kyseli, kuinka olen voinut, millä viikoilla olen ja onko ultrassa jo käyty. Juhli vielä ihan ääneen, että ihanaa, kun minun aluettani hoitava tyyppi on kesälomalla ja nyt hän saa minut asiakkaaksensa. Sweet. Olen siis hänet pari kertaa nähnyt, VUOSIA VUOSIA sitten, joten en yhtään olettanut hänen muistavan minua ainakaan pelkän puhelun perusteella. Mutta ihanaa tuottaa jollekin hyvä mieli, ihan vaan olemalla raskaana! :)

Mutta joo, palataan asiaan!

Mamma


P.S. Siis ihan oikeasti, tänään alkoi virallisesti toinen kolmannes!

Raskauden hehku, siisniinkun MIKÄ???

Huutelisin tässä nyt sen paljon mainostetun keskiraskauden hehkun perään. Kovin hehkeä olo nimittäin ei ole, ainakaan iiihan kokoaikaa.. Tässä heti alkuun virtuaalinen hatunnosto kaikille, joilla on esikkoja hoidettavana. Kunnioitan!

Olimme viikonlopun reissussa Papan veljen ja yhteisten ystäviemme luona. Reissu alkoi lupaavasti, kun edellisenä iltana/yönä selkäni sanoi sopimuksensa irti eikä nukkumisesta tullut juuri mitään. Minullahan alkoi jo heti alkuraskaudesta löystymään SI-nivel ja se näköjään jatkaa elämöintiään. Matkaan onneksi päästiin tyynykasan kanssa ja oikein mukavaa olikin! Pientä draamaa oli loppumatkasta, kun olin vain yksinkertaisesti NIIIIIN väsynyt ja hormonimyrskyissäni, että pillitin lopun automatkaa ja vielä kotonakin. Syynä se, että Pappa olisi halunnut käydä vielä ostamassa jonkun lisätarvikkeen puhelimeensa ja minä en kertakaikkisesti jaksanut. Että ei täällä mikään maailmanloppu ole, ei hätää! :D Nolottaa vain, kun Papan veli tuli kyydissämme tänne pk-seudulle enkä ollenkaan pystynyt hallitsemaan tunneryöppyjäni väsymyksen ja hormonien keskellä. Vaikka normaalistikin olen tunneherkkä (en nyt kyllä ihan noin pienistä hätkähdä!), en ikinä itke "vieraiden" nähden, joten tilanne oli hämmentävä ja tosi nolo. Onneksi Papan veli ymmärsi yskän eikä ajatellut, että olen nyt lopullisesti kilahtanut! (Toivottavasti ainakaan)

Vielä hyvin nukutun yönkin jälkeen huomaan, että voimat ovat vähissä ja aivotoiminta olematonta. Olen silti tosi tyytyväinen, että reissu tuli heitettyä, enkä jäänyt selkäkipuineni kotiin. Tein nimittäin huikeita kirpparilöytöjä! Pari äitiyspaitaa, joista toinen käy myös imettäessä (jos se siis on mahdollista...) ja Bola-koru. Ajattelin, etten Bolaa ostaisi, koska en siitä ole kauheasti innostunut, mutta kirpparilta irtosi kolmella eurolla tosi ihana Bola-riipus. Sen helinä on ihanan rauhoittavaa ja pientä rauhoittelua tässä tämä hermoraunio on kyllä tarvinnutkin. Vauvahan ei vielä pitkään aikaan kuule, mutta kaulassa se roikkuu jo nyt, kun koru alkoikin ulkonäkönsä ja kilinänsä puolesta miellyttämään!

Mutta joo. Ehkä se hehku tulee sitten, kun on saanut reissuväsymyksen levättyä pois, koska eihän tässä muuten mitään kummallisempaa ole, kuin selkäongelmat ja uuvuttava väsymys. En siis ennen raskauttakaan ollut todellakaan mikään ikiliikkuja, vaan tarvitsen aikaa kaiken maailman latailuun, jotta pysyn kuosissa. Nyt sitä lepoaikaa tarvitsee vain enemmän. Tulevana viikonloppuna pitäisi lähteä ystävämme mökille, joten täytyy tässä alkaa keräilemään itseään, jotta jaksaa taas sosialisoida!

Nyt hetkeksi lepäämään!

Mamma


P.S. Masukuvia EHKÄ tulossa lähiaikoina, jos nyt kehtaan ne tänne postata.
P.P.S. Toivottavasti ei ollut kamala marinapostaus, paljon ihaniakin asioita on toki mielessä ja Waldemarin vaatevarasto on karttunut huimasti! Siitä ainakin tulossa kuvapostaus heti kun jaksan ottaa kameran käteen!

Syömisen haaste ja muita juttuja

Täällä olisi nyt siis ensimmäinen kolmannes purkitettu mallikkaasti! Toisin kuin tickeri väittää, nyt on viikkoja kasassa 13+1. (Ehkä tänään jaksan tickerin päivittää..)

Pahoinvointi ei kyllä jäänyt ihan alkuraskauteen, ikävä kyllä. En siis mitään oksentele, mutta syöminen on noussut uudelleen ÄÄRIMMÄISEN haastavaksi. Joka on a) ärsyttävää b) tekee pitemmällä tähtäimellä heikon olon. Vaan eipä tässä natina auta, syöminen vain. Jotenkin tuntuu, että olen myös osin itse kehittänyt tämän syömisdilemman. Jotenkin henkisesti. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun syön tasaisesti ja hyvin. Mutta heti jos joku ateria jää väliin/en syö, iskee paniikki siitä, että no NYT kyllä tulee huono olo, enkä pysty syömään. Ja niinhän se tulee, enkä tosiaan pysty syömään. Pappa siis nykyään harhauttaa minua, etten ehdi liikaa syömisiä miettiä. Iskee jugurttipurkin käteen ja alkaa kertomaan jotain henkeä salpaavaa tarinaa ja yhtäkkiä jugurtti onkin loppu. (Joo siis oon vähän yksinkertainen ja helposti narautettavissa) Onneksi Pappa on aika usein henkeäsalpaava! :)

Maha. Se on yhtäkkiä pullahtanut esiin, eikä voi kyllä syömisestä johtua. Ei nyt vielä ihan pinkeäksi vauvamahaksi, mutta oikeaan suuntaan on kyllä menossa! Eilen nimittäin olimme shoppailemassa, niin 80% väestä kyllä toljotti hämmentyneenä mahaani. Ja osa siitä kauhistuneena pyöristäni. Mutta siis pääpointtina se, että yleensä vatsani ei saavuta moista huomiota.

Raskausdementia on myös tekemässä tuloaan. Eilen lauseeni loppui hyyyyyvin usein kesken, koska en muistanut ollenkaan mihin juttuni oli päätymässä. Tänään keitin kahvia laittamalla vain suodatinosan kuumenemaan. Onneksi huomasin ajoissa. Olen yleensäkin melkoinen säheltäjä ja ei-niin-kävelevä katastrofi, joten vähän hirvittää mihin tämä oikein johtaa! :D

Ja sitten vielä. Viime yönä heräsin tosi omituiseen mahakipuun, sellaiseen vähän megamenkkakipuun. Ainoa erotus oli vain se, että jokin pulputti siellä tasaisin väliajoin. Tuntui kyllä enemmän vain vatsakrampilta, joten en edes nyt tässä vihjaa, että ehkä se oli Waltsu. Jos nimittäin oli, alan kyllä pelkäämään isompia monotuksia! Omadiagnoosini on: kohdun kasvukivut höystettynä krampeilla. Keskenmenoa en nyt tässä ala lietsomaan sen enempää, kun kipu lakkasi, eikä mitään ole tullut ulos. Ja kun tässä nyt ollaan edes vähän varmemmilla vesillä, niin haluan jättää ne pelot syrjään. Ihan vaan oman (ja Papan) mielenterveyden vuoksi.

Nojoo, tällaista täällä! (Ja kas, hienosti sain tässä bloggaillessani syötyä aamupalaani, ihan huomaamatta! On jotenkin vähän höynäytetty olo, taas!)

Mamma


P.S. On poikaolo. Ei tosin pohjaa yhtään mihinkään vatsan suuntaan tai muuhunkaan. On vaan.

Från Pappas perspektiv..

Totta tosiaan oltiin tänään nt ultrassa ja tottahan toki tuli (TAAS) pelkkiä hyviä uutisia :) Mitä mä sanoin? Häh? *tuulettaa vimmatusti*

Ymmärrän että raskaana olevalla naisellani on kroppa täynnä sekavaa hormoonisohjoa, joka johtaa jos jonkinlaisiin pohdiskeluihin. Toivoisin vaan että voisin jotenkin lohduttaa (lue: puhua järkeä) ja auttaa silloin kun joku pelottaa.

Itse en voi kuvitella, että Waldemarilla olisi joku hätä. Toisaalta, mulla ei myöskään kasva pieni ihminen vatsassani (vaikka siltä vähän näyttääkin).

Ei oo aina helppoa. Kenelläkään. Onneks saatiin taas kerran huippu-hyviä uutisia ja näillä jaksetaan varmaan kumpainenkin hyvän matkaa eteenpäin :) Nyt on vaan niin onnellinen olo, että päässä pyörii :)

Ihanan kesäistä odotusta kaikille!

Pappa

No huhhuh!

Waltsu oli tuplannut pituutensa, imi peukkua, sydän oli paikallaan ja niskaturvotusta ei ollut nimeksikään.

Että huhhuh! Jännitys on ohi (toistaiseksi) ja pöydällä läjäpäin ultrakuvia <3 Hoitaja sanoi, että kaikki on tällä hetkellä niinkuin pitääkin ja laskettua aikaakin aikaistettiin eli uusi on 17.1. (Eli täytyy siis TAAS päivittää tickeri!) Se siis tarkoittaa sitä, että maaginen 12 viikkoa on ylitetty! Jihuu!

Tällainen pikapäivitys tällä kertaa, onneksi. :) Nyt täytyy vähän saada hykerrellä itsekseen ja sen jälkeen alkaa tiedottamaan asiasta!

Mamma


P.S. Siis alkoko nyt toinen kolmannes? No huhhuh!

Paniikki

Iiik. Huomenna on NT-ultra, siis käytännössä ensimmäinen kunnon ultra, me ollaan vaan etuiltu niin varhaisultrissa kuin mun paniikkiultrauksissa ja viimeiset viikot on mennyt niiden turvin kovin seesteisesti. Vauva oli siellä, syödän sykki ja kokokin oli juuri niinkuin piti. Nämä asiat on antanut minulle rauhan, tähän asti.

Tänään tajusin, että olen urpo. En voi MILLÄÄN tuudittautua siihen, että varhaisultrien sumuiset kuvat tarkoittavat vauvaa tammikuussa. Se on hyvä alku, mutta ei lupaus. Täällä mä vaan oon kuvitellut potkuja, mittaillut turvonnutta mahaani ja miettinyt lastenvaunuja, vaikka huominen vasta kertoo paljon enemmän!

Tuli yhtäkkiä sellainen etukäteissuru (siis todella järkevää) siitä, jos joku onkin auttamattomasti pielessä tai sykettä ei löydy. Mitä mä sitten teen? Oon ollut niin onneissani tästä, että oon ihan suvereenisti kertonut raskaudesta jo HYVIN monelle ja ajatus siitä, että tässä pitäisi alkaa korjailemaan sanomisiaan, tuntuu ihan kamalalta! Apua.

Mut ennenkuin lietson paniikkiani enää suuremmaksi, muistutan itseäni seuraavilla seikoilla:

• juuri nyt kaikki on hyvin, vauva on vatsassa ja sillä hyvä
• mitään verenvuotoa ei ole ollut missään vaiheessa
• raskausoireet aina pahoinvoinnista lähtien on tallella
• edes mahakipuja ei ole (josta herääkin kysymys, että onko kasvu loppunut, kun kasvukivut viikolla 8. oli kyllä aikamoisia)

Äh. Sekavaa höpötystä, joka ei palvele ketään. Nyt täytyy kehitellä täksi päiväksi paljon tekemistä, niin aika kuluu nopeasti! Ja siis ihmettelen, että heräsin tähän TÄNÄÄN enkä vaikka kolme viikkoa sitten, aika olisi kulunut huomattavan paljon hitaammin! Nyt tuntuu, että aika on vaan humpsahtanut ja taas ollaankin menty uudelle raskausviikolle! Toivottavasti huominenkin tulee humps vaan ja kaikki on hyvin! Ja humps, 13. raskausviikko alkaa onnellisesti! <3

Pappa on ihan varma, että kaikki on hyvin. Ehkä mäkin voisin lopettaa tän stressauksen ja antaa Waltsulle mieluummin vaikka jotain rakkaushormoneja niiden stressihormonien sijaan.

Huomiseen! Stay tuned! :)

Mamma