Hei kuka potkii!?

Pari viimeistä päivää on mennyt hykerrellessä. Poika on päättänyt tehdä olemassaolonsa harvinaisen selväksi potkuttelemalla ympäri vatsaa. Viimeyön keksintö oli potkia tauotta rakkoa. Ensimmäistä kertaa yritin pojalle höpöttää, että mitä jos nyt molemmat nukuttaisiin, mutta ei. Monotus jatkui. Mulla on selkeästi joku auktoriteettiongelma, jo nyt! Apua!

Viimisen viikon olen voinut kerrassaan mainiosti, pientä flunssanpoikasta lukuunottamatta. Epilepsiahässäkät on jäänyt taka-alalle, kun lääkitystä nostettiin reippaasti. Tuntuu kyllä pahalta pumpata itseensä (ja samalla vauvaan) huimia määriä lääkkeitä, mutta pakko mikä pakko. Tekisi mieli kertoa kyllä millaista kohtelua raskaana oleva epileptikko kohtauksiensa jälkeen sai Jorvin neurolla, mutta taidanpa jättää väliin pahan mielen levittämisen. Pääasia, että NYT kaikki on hyvin! Sekä minulla, että pojalla. Potkutteluista päättelen, että kaikki on päällisin puolin hyvin. Neuvola on tänään ja lisäultra marraskuussa. Nyt täytyy vaan uskoa parhaaseen!

Pakko hehkuttaa yhtä minulle tosi isoa juttua. Viime talvena minulle puhkesi aikuisiän akne, kävin ihotautilääkärillä, vetelin antibioottivoidetta ja tein kaikkeni. Akne lievittyi hetkeksi, mutta antibioottirasva veti ihon muuten huonoon kuntoon ja akne palasi samantien, kun lopetin rasvan käytön. Sen jälkeen olen kokeillut ties mitä ihonhoitosarjoja, enemmän tai vähemmän tuloksetta. Raskauden myötä akneni on vielä pahentunut, suorastaan räjähtänyt. Mitään antibioottirasvoja- saati kuureja ei tulisi edes mieleenikään ottaa vastaan, joten olen ollut sillä mielellä, että kärsitään nyt ja etsitään apua vauvan syntymän ja imetysajan jälkeen...

...Kunnes sattumalta netissä surffaillessani törmäsin öljypuhdistukseen. Aluksi ajatus öljyjen kanssa läträämisestä tuntui silkalta hulluudelta, tässä kun on viimeisen vuoden ajan käyttänyt vaan kaikkea missä lukee "oil-free". Mitään menetettävää minulla kuitenkaan ei ollut. Naama ihan tuhannen näppyisenä päätin antaa öljypuhdistukselle tsäänssin. Ja myönnettäköön, viimeisen viikon aikana on ollut sekä ylä- että alamäkeä. On tullut uusia finnejä, mutta vanhat finnit ovat kuivanneet nopeammin, eikä arpia ole tullut. Merkittävintä on kuitenkin se, että ihon yleinen kunto on parantunut HUIMASTI! Iho on kuulas, tuntuu pehmeältä (yleensä siis ihoni on hapankorppumaisen rapiseva) ja mustapäät ovat vähentyneet. Ja tänään herättyäni koin isoimman yllätyksen: kaikki epäpuhtaudet ovat kadonneet eikä uusia ole tullut tilalle! Vielä täytyy taistella vanhojen arpien kanssa, mutta niin hyvin kuin arvet ovat jo nyt vaalenneet, uskallan jo vähän unelmoida, että joku päivä minullakin on vielä kaunis iho.

Parasta öljypuhdistuksessa on kuitenkin kemikaalittomuus, luonnollisuus ja se, että se on halpaa! Plussana koen myös sen, että jos tämä metodi vielä kusahtaa, voin huoletta käyttää oliiviöljyni ruoanlaitossa. Risiiniöjy maksoi kaksi euroa, sen tappion voin ottaa. Raportoin kyllä jatkossa, että miten minun ihoni käy.

Samaan hengenvetoon hehkutan vielä Lisen Sundgrenin kirjaa: Ihana kotikylpylä. Tein eilen kirjan ohjeen mukaan kahvikuorinnan ja ehkä ihoni on tänään erityisen heleä myös sen takia! Mene ja tiedä, mutta minä olen hurahtanut itsetehtyihin ihonhoitotuotteisiin!

Asiasta takaisin itse vauva-aiheeseen. Kohta voimme alkaa sisustamaan vauvanhuonetta, kun ylimääräiset huonekalut tullaan hakemaan pois. Mieletöntä! Siis ihan hujauksessa vauva on jo täällä!

Mamma

Ihanaa, suloista ja vähän huonoa

...Niin, ikävä kyllä. Viimisestä postauksesta on kulunut aikaa ja paljon on ehtinyt tapahtua! Jos aloitetaan ihan järjestyksessä.

1. Meidän vaunusuosikit on löytynyt! Käytiin Vauvatalo Johannassa yhtenä iltana testailemassa, pähkimässä ja miettimässä, ja molempien yllätykseksi suosikki löytyi melko helposti. Alunperin päässäni oli kuva Emmaljungan Mondial Duo Combit värinä White Leatherette. Niihin ihastuimme molemmat pari vuotta sitten jossain lastentarvikeliikkeessä, kun vauva-aihe ei ollut vielä edes ajankohtainen. Nyt kun se on, todellisuus on iskenyt vastaan. Valkoiset lastenvaunut, ei ehkä paras valinta käytännössä. Myös kaupassa niitä testatessani nyt tositarkoituksella huomasin pian, että niiden jähmeä runko ei kyllä liikkunut mihinkään minun yrittäessäni niitä kääntää tai liikuttaa. Mutta onneksi vaihtoehtoja oli ja yksi oli ylitse muiden:

Emmaljungan Nitro Cityt!


Kuva täältä

Niitä minäkin pystyin hallitsemaan, vaikken pääasiallinen  vaunujen työntäjä olekaan. Silti on kuitenkin tärkeää, että saan niitä vaivatta käännettyä oikeaan asentoon tai edes hieman eteenpäin. Hauskinta tässä oli kuitenkin se, että vaunuvalintaa pohtiessani tuttujeni kanssa, kävi ilmi, että eräs toinen äiti pyörätuolissa oli päätynyt samoihin vaunuihin juuri kyseisten kriteereitten takia ja on tyytyväinen valintaansa! Jes! Emme vielä vaunuja tilanneet, mutta olen helpottunut, että nyt TIETÄÄ mitä tilaan. :)

2. Rakenneultra on takanapäin! Ja siellä pötkötteli hyvissä ruumiin voimissaan selvä POIKA! Kaksi kätilöä poika-arvauksen antoi, ja sanoivat vielä, että tämä on kyllä NIIN selvä poika, kuin vaan voi. Pakko myöntää, että olin aivan varma masukin olevan tyttö, ja sen päivän sulattelin ajatusta pojasta. Ei sillä, että sukupuolella olisi  yhtään mitään väliä, mutta jotenkin kauhistutti, että osaankohan leikkiä pikku pojan kanssa! :) Nyt, ostettuani kasan pikkupojan söpöjä vaatteita, ajatus pojasta tuntuu ihanalta! <3 Siellä se jätkä pötköttelee masussa ja potkuttelee kylkiluihin! Voi että!

Mutta rakenneultrassa kaikki oli siis niinkuin pitikin. Se oli SUURI helpotus. Pientä jännitysmomenttia tuotti se, kun hetken jouduttiin tarkistelemaan pojan jalkoja, että liikkuuko ne. Kuulemma poika sitten liikutti nilkkojaan, mutta itse en liikettä huomannut. (En tosin erottanut ruudulta mitään.) Olin huolissani pari tuntia ultran jälkeen, mutta sitten oli pakko todeta, että jos ultraaja sanoi jalkojen liikkuneen, ne varmasti liikkui. Ja sen verran napakoita potkuja on alkanut tulemaan, että ihmettelen, jos ne eivät ole jalat! Mutta hyvä kun asiaa seurataan ja marraskuussa menen vielä lisäultraan, jossa seurataan kasvua ja kehitystä.

3. Huoh. Voihan ikävyys. Tätä en olisi toivonut joutuvani kertoa. Epilepsiatilanteeni on ottanut takapakkia ja viikon aikana olen saanut kaksi pitkää epilepsiatuntemusta. Kouristanut en ole, mutta siihen suuntaan ollaan kyllä menossa. Itseasiassa kohta puoliin alan soittelemaan neurolle, että mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä, vaikka lääkitystäin nostettiin. Yritän ottaa asian rauhallisesti, mutta huoli painaa kovasti. Minun epilepsiahistoriaani kun ei mahdu sanat "lääkemuutos" ja "asia kunnossa". Yleensä tällainen pahenemisvaihe ei lupaa hyvää, mutta nyt on vain uskottava parempaan sekä oltava tyytyväisiä siitä, että ensimmäinen kolmannes on takana. Mutta mietityttää silti.

Tällaista täällä, nyt alan metsästämään sitä neurologia puhelimeen! Koitan pistää väliaikatietoja pian! :)

Mamma

Puoliväli lähestyy!

Mihin aika oikein on mennyt? Kasassa on viikkoja 19+6 ja tuntuu huikealta, että IHAN PIAN on tuo maaginen puoliväli ylitetty. Meidän tapauksessamme puoliväli on jo luultavasti ylitetty, koska suunnitelmissa on sektio, jota tuskin tehdään vasta viikolla 40. Eli hurrrjaa!

Viime viikolla oli neurologin soittoaika labratuloksista ja kuulumisista ylipäätään. Onneksi labroissa oli kaikki hyvin, edes maksa-arvot eivät olleet yhtä huimia kuin yleensä. Jouduin myöntämään neurologille, että muutama päivä sitten olin saanut auran (=kohtauksen ennakkotuntemuksen) ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että lääkitystä kannattaa nostaa jo tässä vaiheessa. Olin hyvin yllättynyt niin aurasta kuin ehdotuksesta ja jouduin hetken kamppailemaan itseni kanssa siitä, että voiko tosiaan olla parempi vauvalle se, että lääkitystä nostettaisiin. Kun vähän sitten kaivelin menneitä aikojani ja kohtaushistoriaani pienine hengityskatkoksineen, totesin itsekin, että better safe than sorry. Nostin siis kiltisti toisen lääkkeeni annostusta, vaikka kurjalta tuntuikin. Pari päivää meni lääketokkurassa, mutta nyt annokseen on jo tottunut. Toivottavasti vauvakin sen sietää.

Kävimme myös suuhygienistillä kuulemassa ohjeita vauvan hampaidenhoitoon. Käynti konkretisoi ainakin itselleni sen, että nii-iin, kohta meillä tosiaan ON vauva, jonka hampaita täytyy hoitaa, eikä samalla lusikalla saa syödä! Suuhygienisti oli jotenkin todella tohkeissaan siitä, että vaikutimme kiinnostuneilta. Lopuksi hän sanoikin, että tuli todella hyvälle tuulelle siitä, kun meitä selkeästi kiinnosti lasten hampaiden hyvinvointi. Moni oli kuulemma valittanut käynnin olevan turha ja pitkäveteinen. (!) Siis häh. Olihan siellä kyllä tuttuakin asiaa suun hyvinvoinnista, mutta mielestäni KAIKKI tieto kertauksineen on tässä vaiheessa vain hyvästä, kun totuttautuu ajatukseen siitä, että kohta ihan OIKEASTI tapahtuu. Ja kuka oikein kehtaa edes sanoa, että olipa tylsää? En käsitä. Mutta kukin tyylillään. Ja tuli kyllä hyvä mieli siitäkin, että selkeästi suuhygienistin päivä pelastui, kun me lähdimme vastaanotolta hyvillä mielin hyvän tiedon kanssa.

Vauva-asiaa sivuten käynnillä tuli myös puheeksi minun hammaslääkäripelkoni. Olen miettinyt sitä tässä ja todennut, että sitä pelkoa en lapselleni halua siirtää. Suuhygienisti oli todella ymmärtäväinen, ja tarjoutui auttamaan. Sovimme käynnin hammaskivenpoistoon (mikäli sitä löytyy) ja hän selitti jo nyt mitä kaikkea apukeinoja ja pintapuudutteita siinäkin voi käyttää.  Hän myös lopuksi vielä kysyi, että uskallanko tulla näiden tietojen jälkeen hänen luokseen hoidettavaksi, niin voimme sitten yhdessä katsoa miten edetään. Tuntui tosi hyvältä se, että asiaa ei vähätelty. Vaikka se ei vielä nollannut tilannetta, uskalsin kuitenkin varata ajan jopa oikaisuhoitajalle saadakseni lähetteen leukapolille! Eli asia edistyy!

Vauvan hankintoja ei olla vielä juuri tehty. Katseltu on niin pinniksiä kuin vaunuja, mutta vielä odotetaan rakenneultrasta tulevaa vahvistusta, että vauva tosiaan on tulossa ja hyvävointinen. Tai varmistusta ja varmistusta, mutta kuitenkin. Tosin potkuttelua tuntuu päivittäin, joten kyllä siellä joku on! Ehkä myös kiinnostus sukupuoleen hillitsee ostovimmaan, koska itse en kovasti neutriväreistä pidä, vaan olen tällainen ällö vaaleanpunainen/sininen-tyyppi. :D Veikkaan tyttöä. Maha kasvaa jotenkin kummasti sivuille ja makeanhimo on kova. Tyttö se varmasti on. (Yeah right.) Pojan nimiäkin on tosi vaikea keksiä! Aivoiriihtä on pidetty, tytölle olisi ehkä jo nimi, mutta pojan nimi uupuu.. Nojoo. Tää on tällasta spekulointia, en nyt tietenkään OIKEESTI päätäni pantiksi tytön suhteen laita ja poikakin olisi ihan yhtä toivottu. (Aluksihan poikaolo oli valtaisa)

Mutta joo, tällaista tänne! Voikaa kaikki hyvin!

Mamma

Voisko olla mahdollista, energinen keskiraskaus?

Siis mieletöntä! Se on VIHDOIN täällä! Ainakin osittain. Silleen, että kaikki ei tunnu ihan musertavalta eikä kokoajan itketä. Päivän aikana jaksaa myös tehdä jotain ja JOPA urheilla. Musta tuntuu, että suurin syy mun itkukohtauksille oli matala hemoglobiini, joka nyt raudan alottamisen johdosta oisi alkanut nousemaan. Koska yleensäkin sillon, jos on kamalan väsynyt, pienetkin asiat tuntuu jättimäisen suurilta.

Onneksi mieli on piristynyt ja voimat on palautunut, koska viime päivinä niitä voimia on todella tarvittu. Byrokratia on TAAS heittänyt rapaa niskaan. Viime viikolla kaupungin nainen soitti ja pyysi tulla käymään. Tästähän jo tiesi, että kaikki ei mene kuin Strömsössä, koska muuten olisi tullut vain puhelu, jossa kerrotaan, että tuolia on alettu rakentamaan ja enää olisi kaksi kuukautta sen saapumiseen. No, mitä sitten menen, Pappa mukana. Tosi ystävällisen henkilön kanssa sitten siellä jutellaan, että voisinko ottaa jonkun niiden sairaalatuoleista. (NOT!) Kysyn sitten häneltä, että mikä tässä nyt oikein mättää, asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Tämä sitten vähän nolona alkaa selittämään, että nokun ylilääkäri oli hylännyt hakemukseni sillä perusteella, että en pysty lupaamaan etteikö painoni parin vuoden aikana muuttuisi.

Siis WHAT!?

Nyt tassua pystyyn: kuka pystyy? Siis vannomaan käsisydämellä, että ei, painoni ei tästä mihinkään järkähdä. Ei vaikka ensisynnyttäjänä ei todellakaan tiedä mihin paino oikein jojottaa synnytyksen, imetyksen ja kaiken jälkeen. Mutta ilmeisesti minun pitäisi, jotta saisin sen ainoan apuvälineen, jonka kanssa pääsen liikkumaan. Sanoin kyllä tälle erittäin mukavalle naiselle, että ei tässä nyt kyllä ole mitään järkeä. Ja hän myönsi, ettei oikein olekaan ja lupasi vielä esittää asian uudelleen ylilääkärille. Viikon päästä. Että taas tässä sitten vaan odotellaan.

Sieltä lähtiessäni kiitin rautalisää, koska jos olisin käynyt kyseisen keskustelun ollessani väsyneenä ja itkuherkkänä, olisin kyllä romahtanut. Nyt järjettömät perustelut vain lähinnä ärsytti ja nauratti, mutta niihin pystyi laittaa tiukkaa perustelua vastapalloon. Mutta joo, ainakin asia on taas yhtä inausta pidemmällä. Ehkä se uusi tuoli ennen tammikuuta saapuu.

Mutta muuten kuuluu oikein hyvää! Joku myllää mahassa varsin tomerasti etenkin iltaisin. Potkut tuntuu nyt jo selvästi, mutta Pappa ei ole niistä päässyt vielä nauttimaan. Doppleri on jäänyt vähemmälle käytölle nyt, kun jo tuntee mahassa jonkun liikkuvan. On kyllä tosi ihana tunne! Siellä OIKEESTI on joku!

Mulle on tullut ehkä pieni mahakriisi. Tai siiskun musta mun maha ei näytä yhtään sellaselta somalta pyöreältä vauvamahalta, vaan musta se näyttää oluttynnyriltä. Sen(kään) takia täällä ei oo ollut mitään masukuvagalleriaa, kun jotenkin vaatii totuttelua. En ois ikinä uskonut, että MÄ alkaisin tästä kriiseilemään.

Mut hei, mä meen nyt joogaamaan, kun energiaa vielä piisaa!

Mamma

Aika rientää :)

En muistakkaan milloin viimeksi olisin päivitellyt täällä. Siitä on aikaa. Liikaa aikaa. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä!

Ollaan Mamman kanssa kierrelty ympäri Suomea tapaamassa sukulaisia ja ystäviä ja tehty kaikenlaista hauskaa. On ollut ihana kesä.

On ollut myös kuuma kesä. Ja autostamme puuttuu ilmastointi. Muut raskaana olevat ja heidän kumppaninsa varmasti osaavat arvella miltä tuntuu istua kuuman kosteassa autossa useita tunteja matkalla mökille. Ne harvat päivät, jolloin satoi, oli juhlaa :)

En kuitenkaan valita! On ollut upea kesä ja nyt on ihana kun syksy lähestyy. Syksy on kuulemma Mamman lemppari vuodenaika.

Mamma on alkanut jo tuntemaan vauvan liikkumista ja itse olen saanut kuunnella doplerilla sitä pienen sydämmen jyskytystä. Aika sanoinkuvaamaton tunne! En vieläkään oikein tajua että Mamman masussa kasvaa ihminen. Meidän esikoinen. Päätä huimaa :)

Ihanaa loppukesää kaikille!

- Pappa

Pelko ja paniikki

Ihan aluksi kerron, ettei tämä teksti liity mitenkään vauvaan. Pakko vaan purkaa jonnekin tämä ahdistus, että pääsen asiaa työstämään. Jos siis haluat lukea pelkkiä vauvakuulumisia, skippaa tämä vuodatus!

Otsikko voisi olla myös: "Miten helvetin paljon ihminen voi pelätä hammaslääkäriä." tai "Miksi minulla on kaikki mahdolliset hammasongelmat?" tai vaikka "Rauhotu hyvä ihminen!". Lähdetäänpä purkamaan tätä hammasahdistukseni syitä, ihan kohta kohdalta.

• Kun olin 13-vuotias, minulle piti tehdä ennen oikomisen aloittamista suuri hammasleikkaus. Elämäni pahin kokemus, kiistatta. Olin operaation ajan hereillä, leikkaavana lääkärinä oli kärttyinen ukko, joka oli todella töykeä ja huusi minulle vähän väliä, jos satuin yhtään liikahtamaan. Olin aivan varma, että kuolen leikkauksen aikana, koska en saanut hengitettyä, enkä myöskään pystynyt/uskaltanut asiaa lääkärille sanoa. Toipuminen kesti kolme kuukautta ja suu oli sairaan kipeä koko sen ajan.
• Hampaat oiottiin ja lopputulos oli esteettisesti hyvä. Minut kuitenkin ohjattiin leukakirurgille, koska avopurentaa ei oionnalla hoitamaan pystytty hoitamaan. Avopurennan lisäksi leukani on kasvanut jotenkin oudosti kieroon. Leukakirurgi oli sitä mieltä, että minun kannattaisi mennä leikkaukseen samantien, etten ala kärsimään pääkivuista, koska leukani on jotenkin totaalisen vino ja tulee myöhemmin vaivaamaan päänsäryin. Mitä sanoo 17-vuotias, joka on juuri saanut telaketjut pois ja hammasrivi näyttää täydelliseltä? "Leukaleikkaus ja viiden vuoden uusintaoionta MY ASS!!!"
• Leikkauskokemus kummittelee mielessä, enkä uskalla käydä hammaslääkärillä itkemättä kaksi viikkoa etukäteen, vaikka hampaani ovat yleisesti hyvässä kunnossa. Hammaslääkärit ihmettelevät tosin vetäytyviä ikeniä. Niin ihmettelen minäkin, koska en TODELLAKAAN paina harjatessani.
• Ja kas näin, tänä keväänä alkoi leukapäänsäryt, aivan niinkuin leukakirugi silloin peloitteli. Muistan ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen leukakirurgin suunnitelmat kolmessa osassa tehtävästä leukaleikkauksesta ja viiden vuoden oionnasta. Voi paska.
• Viikko sitten uskalsin mennä hammaslääkärille, koska hampaitani vihloo vietävästi. Edellisenä iltana en saa ollenkaan unta, itkeskelen ja keksin tekosyitä, miksi en voi sinne mennä. Pappa kuitenkin pakottaa minut aamulla sängystä ylös ja saattaa minut hammaslääkärin ovelle asti, jotta varmasti menen. Hammaslääkäri on hieman kauhuissaan, koska ikeneni on vetäytyneet pahasti. Hän kuitenkin tietää, että harjaus ei aina ole syynä ienvetäytymille, VAAN VÄÄRÄ PURENTA REPII IKENET IRTI. Suosittelee, että otan pikapikaa yhteyttä leukakirurgiin ja aloitan oionnan, ettei ikenet vetäydy enempää. 
• Että voi helvetti.

En tietenkään ole tehnyt asian eteen mitään, koska pelottaa ja itkettää niin kamalasti, kun hetken edes uskallan miettiä asiaa ja tulevia koitoksia. Raskaushormoneissa pahimpien pelkojen käsittely pitäisi olla lailla kielletty, koska hysterian määrä ei ole enää mitattavissa. Pappa sai pari päivää sitten keskellä yötä rauhoitella minua pari tuntia, kun en millään saanut itseäni irti kauhukuvista. Olen tietenkin googlaillut leukaleikkauksia, ja toisaalta se on helpottanut oloa, toisaalta ei. On helpottavaa tietää, että ne usein onnistuvat hienosti ja lopputulos on kaiken kärsimyksen arvoinen, mutta 8 kuukauden toipumisaika ei ole järin houkutteleva. Ja siihen lopputulokseen pääseminen on vaan NIIIIIIIN pitkä tie. Että en nyt tiedä mitä tässä pitäisi tehdä..

Muuta kuin siis ottaa yhteys sinne leukapolille. Ja oikojaan. 

Huoh. Pelkääkö kukaan muu hammaslääkäriä? Olisiko täällä joku, joka voisi sanoa, että oikeasti kolme leukaleikkausta ei ole ollenkaan paha juttu, vaan sujuu kuin tanssi! Tai että oikominen on kehittynyt reilussa viidessä vuodessa niin paljon, että sujuu nykyään todella nopeasti eikä tunnu missään! Eikä edes hammaslääkärissa tarvitse käydä! Huh.

Sori vuodatus, oli pakko.

Mamma

P.S. Olen oikeasti TODELLA kiitollinen hyvästä hammasluusta, joka ei reikiinny ja pysyy tosi hyvässä kunnossa. 

Tunnustus

Löysinpä Heinän blogista tällaisen:



KIITOS!

Koska Pappa ei ole kotona, lähetän tunnustuksen eteenpäin omilla vastauksillani, kun muutenkin enemmän tätä blogia päivittelen.

Minun kolme lempiasiaani:

Väri: Vaatteissa valkoinen ja musta, värinä keltainen antaa minulle voimaa!

Ruoka: Viimeaikoina olen syönyt maailman helpointa ja ihaninta pinaattipastaa siinä toivossa, että sekin nostaisi sitä pirhanan hemoglobiinia. Noin yleensä, jos pitäisi valita ruoka mitä söisi lopunelämäänsä, olisi se kiistatta SUSHI! (Voih...)

Paikka, jossa haluaisin käydä: Hmmmm... Olen henkeen ja vereen koti-ihminen. Nuorempana olin kokoajan menemässä ja tekemässä ympäri maailmaa pitkiä aikoja, joten kerran kun on kotiin saanut jämähtää, niin ei täältä malta poiskaan lähteä. ;) Taiwan on tosin paikka, joka on jäänyt mieleeni ja haluaisin Taipeihin vielä mennä uudelleen lomailemaan.

Haluaisin antaa tunnustuksen jokaikiselle blogille, jota luen, mutta kai on pakko valita edes yksi! :) Annan siis tunnustuksen seuraavalle blogille (ja ihan kaikille ihanille blogeille!):

Tuleva äiti - On tosi kiva seurailla toisen odottajan kuulumisia, joka on vielä samoilla viikoilla!

Mamma