Syömisen haaste ja muita juttuja

Täällä olisi nyt siis ensimmäinen kolmannes purkitettu mallikkaasti! Toisin kuin tickeri väittää, nyt on viikkoja kasassa 13+1. (Ehkä tänään jaksan tickerin päivittää..)

Pahoinvointi ei kyllä jäänyt ihan alkuraskauteen, ikävä kyllä. En siis mitään oksentele, mutta syöminen on noussut uudelleen ÄÄRIMMÄISEN haastavaksi. Joka on a) ärsyttävää b) tekee pitemmällä tähtäimellä heikon olon. Vaan eipä tässä natina auta, syöminen vain. Jotenkin tuntuu, että olen myös osin itse kehittänyt tämän syömisdilemman. Jotenkin henkisesti. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun syön tasaisesti ja hyvin. Mutta heti jos joku ateria jää väliin/en syö, iskee paniikki siitä, että no NYT kyllä tulee huono olo, enkä pysty syömään. Ja niinhän se tulee, enkä tosiaan pysty syömään. Pappa siis nykyään harhauttaa minua, etten ehdi liikaa syömisiä miettiä. Iskee jugurttipurkin käteen ja alkaa kertomaan jotain henkeä salpaavaa tarinaa ja yhtäkkiä jugurtti onkin loppu. (Joo siis oon vähän yksinkertainen ja helposti narautettavissa) Onneksi Pappa on aika usein henkeäsalpaava! :)

Maha. Se on yhtäkkiä pullahtanut esiin, eikä voi kyllä syömisestä johtua. Ei nyt vielä ihan pinkeäksi vauvamahaksi, mutta oikeaan suuntaan on kyllä menossa! Eilen nimittäin olimme shoppailemassa, niin 80% väestä kyllä toljotti hämmentyneenä mahaani. Ja osa siitä kauhistuneena pyöristäni. Mutta siis pääpointtina se, että yleensä vatsani ei saavuta moista huomiota.

Raskausdementia on myös tekemässä tuloaan. Eilen lauseeni loppui hyyyyyvin usein kesken, koska en muistanut ollenkaan mihin juttuni oli päätymässä. Tänään keitin kahvia laittamalla vain suodatinosan kuumenemaan. Onneksi huomasin ajoissa. Olen yleensäkin melkoinen säheltäjä ja ei-niin-kävelevä katastrofi, joten vähän hirvittää mihin tämä oikein johtaa! :D

Ja sitten vielä. Viime yönä heräsin tosi omituiseen mahakipuun, sellaiseen vähän megamenkkakipuun. Ainoa erotus oli vain se, että jokin pulputti siellä tasaisin väliajoin. Tuntui kyllä enemmän vain vatsakrampilta, joten en edes nyt tässä vihjaa, että ehkä se oli Waltsu. Jos nimittäin oli, alan kyllä pelkäämään isompia monotuksia! Omadiagnoosini on: kohdun kasvukivut höystettynä krampeilla. Keskenmenoa en nyt tässä ala lietsomaan sen enempää, kun kipu lakkasi, eikä mitään ole tullut ulos. Ja kun tässä nyt ollaan edes vähän varmemmilla vesillä, niin haluan jättää ne pelot syrjään. Ihan vaan oman (ja Papan) mielenterveyden vuoksi.

Nojoo, tällaista täällä! (Ja kas, hienosti sain tässä bloggaillessani syötyä aamupalaani, ihan huomaamatta! On jotenkin vähän höynäytetty olo, taas!)

Mamma


P.S. On poikaolo. Ei tosin pohjaa yhtään mihinkään vatsan suuntaan tai muuhunkaan. On vaan.