Tänään tajusin, että olen urpo. En voi MILLÄÄN tuudittautua siihen, että varhaisultrien sumuiset kuvat tarkoittavat vauvaa tammikuussa. Se on hyvä alku, mutta ei lupaus. Täällä mä vaan oon kuvitellut potkuja, mittaillut turvonnutta mahaani ja miettinyt lastenvaunuja, vaikka huominen vasta kertoo paljon enemmän!
Tuli yhtäkkiä sellainen etukäteissuru (siis todella järkevää) siitä, jos joku onkin auttamattomasti pielessä tai sykettä ei löydy. Mitä mä sitten teen? Oon ollut niin onneissani tästä, että oon ihan suvereenisti kertonut raskaudesta jo HYVIN monelle ja ajatus siitä, että tässä pitäisi alkaa korjailemaan sanomisiaan, tuntuu ihan kamalalta! Apua.
Mut ennenkuin lietson paniikkiani enää suuremmaksi, muistutan itseäni seuraavilla seikoilla:
- juuri nyt kaikki on hyvin, vauva on vatsassa ja sillä hyvä
- mitään verenvuotoa ei ole ollut missään vaiheessa
- raskausoireet aina pahoinvoinnista lähtien on tallella
- edes mahakipuja ei ole (josta herääkin kysymys, että onko kasvu loppunut, kun kasvukivut viikolla 8. oli kyllä aikamoisia)
Äh. Sekavaa höpötystä, joka ei palvele ketään. Nyt täytyy kehitellä täksi päiväksi paljon tekemistä, niin aika kuluu nopeasti! Ja siis ihmettelen, että heräsin tähän TÄNÄÄN enkä vaikka kolme viikkoa sitten, aika olisi kulunut huomattavan paljon hitaammin! Nyt tuntuu, että aika on vaan humpsahtanut ja taas ollaankin menty uudelle raskausviikolle! Toivottavasti huominenkin tulee humps vaan ja kaikki on hyvin! Ja humps, 13. raskausviikko alkaa onnellisesti! <3
Pappa on ihan varma, että kaikki on hyvin. Ehkä mäkin voisin lopettaa tän stressauksen ja antaa Waltsulle mieluummin vaikka jotain rakkaushormoneja niiden stressihormonien sijaan.
Huomiseen! Stay tuned! :)
Mamma
0 kommenttia:
Lähetä kommentti