Sikiöseulonta: Jaa, ei, poissa?

Viime aikoina meillä on puhuttu sikiöseulonnasta.

Mennäkkö vai eikö mennä?

Sanottakoon nyt heti ensin, että en tuomitse seulontaa. Minusta se on jokaisen oma valinta, niin seulonta kuin siitä mahdollisesti seuraavat jatkotoimenpiteet. Minä en vain tiedä mikä oma kantani olisi itse tutkimukseen. Jatkotoimenpiteitä meille ei tulisi.

Toisaalta olen sitä mieltä, että olisi hyvä tietää lapsen mahdollisesta sairaudesta, jotta synnytyssairaalassa osataan varata tarvittavat erityistarpeet. Muistini mukaan lääkärini sanoi, että niillä epilepsiaa sairastavilla äideillä, joiden lapsilla jotain hämminkiä on, yleisimpiä ovat sydänviat ja suulakihalkiot. Tämä siis toki puhuu seulonnan puolesta.

MUTTA. Mitä jos sieltä löytyykin sitten jotain muuta? Minun valintani on ehdottomasti se, että jokainen lapsi saa tulla sellaisena kuin on, terveenä tai sairaana, niinhän minäkin tulin. Aiheuttaisiko tieto kuitenkin enemmän surua ja huolta jo ennen syntymää?

En voi sulkea mielestäni sitä ajatusta, että mitä jos äitini olisi saanut tietää etukäteen minun vammastani? Mitä hän olisi tehnyt? Voisiko olla niin, että tätä blogia ei olisikaan? Ajatus on todella hurja ja jopa kipeä. Olen kyllä jutellut oman äitini kanssa, ja hän on sanonut, että olisin tietenkin saanut tulla, eikä muita vaihtoehtoja hänen mielestään olisi.

Minusta minulla ei ole oikeutta valita lapsiani, vaan lapset valitsevat minut. Uskon, että jokaisella asialla on tarkoituksensa, oli se sitten vammainen lapsi tai autokolari. Voimme oppia kaikesta ja ammentaa siitä lisää voimaa, vaikka helppoa se ei aina olisikaan. Välillä vedotaan lapsen kärsimykseen, mutta minä luulen, että mikäli vauva ei ole niin sairas, että jää henkiin, suuremmat traumat alkushokista jää vanhemmille. Minulla ei ainakaan ole ainuttakaan pahaa traumaa jäänyt siitä, että vietinkin suuren osan lapsuudestani juosten lääkäreissä ja leikkauksissa. Ei lapset kärsi samalla tavalla kuin aikuiset. Lapset nauttivat siitä mitä on, eikä mieti mitä puuttuu. Minä käsittelin oman vammani 3-vuotiaana kysymällä äidiltäni miksi muut kävelevät. Äiti vastasi ja homma oli selvä. En toki väitä, etteikö vaikka isot leikkaukset olisi olleet inhottavia. Toki oli. Niistä vain selvisi aivan erilailla kuin mitä nyt. Nyt tajuaa pelätä.

Tällä hetkellä kantani on siis se, että nt-ultraan mennään, mutta verikokeeseen välttämättä ei. Ultrassa varmasti nähdään, jos rakenteessa on jotain erityistoimenpiteitä vaativaa. Downin syndrooman poissulkeminen tuntuisi turhalta, koska se ei ole meille mikään juttu.

Onneksi minä ja Pappa olemme molemmat yhtä hämmentyneenä samoilla linjoilla. Minua se helpottaa, että tiedän Papan toivottavan yhtä tervetulleeksi myös hieman erilaisen vauvan.

Mutta saa nyt nähdä, kunhan ensin neuvolassa käydään! :) Mitä te ajattelette asiasta?

Mamma