Voi pyhä ultra sentään!

Olen sanaton. Ei niin, etten olisi ollut vähintään pari kertaa päivässä sanaton siitä lähtien kun raskaustesti näytti plussaa. Mutta nyt olen siis myös.

*hiljainen hetki*

Melkein sanaton.

Raskaus muuttui toissapäivänä taas tuhat kertaa konkreettisemmaksi kun nähtiin pikkuruinen sydän tikittävän vimmattua vauhtia Mamman mahassa. Tirautin puolikkaan kyyneleenkin. Se ei ollut allekirjoittaneelta paljon. En vaan taida osata vieläkään uskoa tätä kaikkea todeksi! Mutta tottahan sen täytyy olla.

Miehenä ja puolisona on aika vaikeeta suhtautua siihen pieneen elämään, joka kasvaa rakkaan vatsassa. Miten voin käsittää jotain, jota en voi silmin nähdä, korvin kuulla tai kätösin tuntea? Silti se on tulossa mullistamaan elämäni, eikä mikään tule kai koskaan olemaan ennallaan :) Aika outoa.

Pääni on siis edelleen erittäin pyörällä. Mutta hyvällä tavalla.

Onnea kaikille muillekin ja etenkin Helmiäiselle, joka sai kuulla oman mullistajansa sykkeen.

Pappa