Pyörät pyörimään

En olisi uskonut, että haasteet äitiyden ja liikuntavamman yhdistämisestä olisi alkaneet jo näin alussa:

Takapuoleni on kiistatta levinnyt ja pyöriksessä istuskelu saa aikaan muikean lonkkajomotuksen. Syy piilee varmasti turvotuksesta ja suurikalorisissa hiilaripommeissa, koska on syötävä sitä mitä juuri sillä hetkellä tekee mieli. Jos odotan liian kauan, yökötys on valtaisaa.

No syyt olkoon mitkä ovat, mutta entäs nyt? Apuvälineasioista tietämättömille voin kertoa, että jokaisen pienenkin apuvälineen hankinta on PROSESSI. Kun tarve tulee ilmi, syntyy ehtymätön byrokratiaketju, jossa paperia lähetetään suuntaan jos toiseen ja asiasta väännetään moneen kertaan kättä. Yleensä ensimmäinen vastaus on jyrkkä EI. Syitä kielteiseen päätökseen voivat olla esim seuraavat:

• Aikaa viimeisen apuvälineen hankinnasta on liian vähän. (Miten pyörätuolin ja tartuntapihdin hankkimisella voi olla keskenään mitään tekemistä?)
• Määrärahoja ei ole. (Harmin paikka, lain mukaan olen silti oikeutettu saamaan minulle kuuluvat apuvälineet, riippumatta määrärahoista. Määrärahat täytyy mitoittaa tarpeen mukaan..)
• "Pyörätuolissasi ei ole mitään vikaa" (Eikö, vaikka polvet olisivat suussa, iho painehaavoilla ja pyörät irti?)

Nämä siis ihan esimakua antavina esimerkkeinä. Onneksi elämäni aikana olen tottunut siihen, että ensin toppuutellaan, mutta lopulta lupa heltiää. Kun näin on sitten käynyt, alkaa uusi rumba: Tarjouskilpailu. Ja taas paperi liikkuu, faksi piippaa ja puhelimet soivat. Kun tästä on päästy yli, tuoli on tilattu ja kaiken PITÄISI olla jo voiton puolella, mitä tahansa voi vielä tapahtua.

Nykyistä tuoliani odotellessa, koko pyöristehtaan väki Tanskassa piti lakkoa/lomaa/mitä lie. Kun väki sitten palasi töihin, tuolini hitsattiin väärän malliseksi. Puolen vuoden prosessi ja saan soiton: "Ei kai haittaa, että tuoli tulee Junior-mallisena?"

Ei kai haittaa? Häh? 

Hitsaus piti korjata ja uusi tuoli lähettää. Kun sitten lähdin iloisin mielin hakemaan uutta menopeliäni, kävi ilmi, että tuoli tuli tosiaan junnumallisena, eikä mitään oltukaan tehty.

Luovutin. Tuoli näytti ja tuntui hyvältä, se oli tärkeintä. Vanha tuoli oli jo käyttökelvoton, joten minkäs teet. Palautetta kyllä lähetin! :)

Mutta siis nyt alkaisi sama rumba uudelleen. Jännittää jo etukäteen, että kuinka kauan prosessissa kestää ennen kuin uusi tuoli on allani. Olenko silloin turvonnut niin paljon, etten ole vähään aikaan voinut käyttää tuoliani ollenkaan? Voi elämä. Tarkoittaa lepolomaa.

Silti, silti olen positiivisin mielin. Ei haittaa yhtään vaikka vähän perse leviää, se on tässä tapapauksessa sallittua! Löysin tänään myös ihan perus lastentarvikeliikkeestä ammeenpidikkeen, joten pystyn luultavasti myös kylvettämään vauvan ihan itse! Kylpyasia on siis ollut ainut asia, jonka olen tiennyt alusta asti, etten voi tehdä, kun lattialla kykkiminen on hankalaa. Mitä kaikkea apuvälineitä siis onkaan, kun kerran jo ihan OIKEAT ihmiset (tilaa sarkasmille) käyttävät ammetelineitä! Ajoissa vaan byrokratian rattaat liikkeelle, heh ;)

Toivottavasti muuten vakilukijamme eivät pidä vammaisaspektin saapumista tylsänä juttuna. Tällaista vain täällä meillä pohdiskellaan, vaikka aina kovin mediaseksikkäitä jutut eivät todella olekaan. :D Ylpeänä silti näistäkin jutuista kirjoitan, miksi en. Olenhan voittanut jo monen ennakkoluulot siitä, että ylipäätään olen hengissä ja nyt täällä luodaan jo uutta elämää. :)

Plussatuulia vielä kuumeilijoille ja jännittävää odotuksen kihelmöintiä jo plussanneille!

Mamma 5+5