Tarve paniikkinapille?

Tähän astihan olen riemuinnut joka viivasta ovistikussa, niin negasta kuin haamustakin. Tähän asti on ollut vaan hauskaa, kun tikkuun piirtyy jotain, niin tietää ainakin, että tikku JOLLAIN TASOLLA toimii. No.

Nyt ei enää naurata.

Olin jo eilen lähes varma ovulaatiosta, vaan tikku näytti muuta. Ihan himmeistä himmein haamuviiva, jonka näki hieman taivutellen ja räpytellen silmiään. Okei, ei siinä mitään, luulo ei ole tiedon väärti, mutta mitäs nyt. Kai se jossain vaiheessa pärähtää ruutuun? Ja oikein naurattaa (siis oikeasti lähes itkettää), kun testauksen aloittaessani ajattelin, että hehheh, nyt tikutellaan tämä kierto, niin NÄHDÄÄN ETTÄ KAIKKI ON KUNNOSSA. Okei, on tässä vielä muutama potentiaalinen päivä jäljellä, voihan olla, että olen stressanut asiasta tietämättäni, ja maagisesti saanut siirrettyä ovulaatiota.

En ole vielä päättänyt jatkanko tikuttamista ensi kierrossa (JOS tästä kierrosta ei siis tärppää, vielä on toivoa!) Nyt ymmärrän, kun sanotaan, että se stressaa vielä enemmän. Molemmilla tavoilla on puolensa. Tiedän, että minuaa ärsyttäisi myös se, jos en tikuttaisi, koska vielä en ole pystynyt ajoittamaan ovistani oikein. Tästä puolesta puhuu se, että alkuviikon juiliminen ei näköjään ollutkaan ovista, vaan varmaan hemmetti jotain perusvatsavaivoja! :D Mutta toisaalta ei tämä tikuttaminenkaan niin stressivapaata näköjään ole.

Pappa eilen antoi kyllä kultaiset neuvot minun hermoillessani. "No, oletetaan ettet tässä kuussa ovuloikaan. Mitä voit asialle NYT tehdä ja auttaako stressi asiaa? Hyväksy asia: jos et ovuloi tässä kierrossa, et ovuloi. Jos ovuloit, niin mahtava juttu. Ensi kierrossa kääntyy sitten taas uusi sivu projektissa."

Papan sanat voisi laittaa tähän "älä ressaa"-kategoriaan, jonka tiedämme olevan todella ärsyttävä. Mutta jos oikeasti pureudun sanoihin tarkemmin, löytyy niistä vinha perä, joka on näkyvissä koko ajan elämässäni. En voi hallita kaikkea, terveyttä senkään vertaa. Voin yrittää ehkäistä ongelmia ja toimia itseni parhaaksi, mutta loppupeleissä en voi kuitenkaan tapahtumiin sen enempää itse vaikuttaa. Tässä hyväksymisen lyhyessä oppimäärässä suurimpana "opettajanani" on toiminut ehdottomasti epilepsiani. Kun sairastuin siihen 15-vuotiaana, olin todella vihainen siitä, että miksi juuri minulle, miten asia parannetaan ja nyt elämä on pilalla. Pelkäsin myös todella paljon kohtauksia. Minulta meni oikeasti VUOSIA tajuta se, etten voi tehdä asialle mitään muuta, kuin hyväksyä se ja jatkaa eteenpäin. Jos saan kohtauksen siitäkin huolimatta, en voi siinä tilanteessa tehdä mitään. Omaa kehoa vastaan taistelu on todella uuvuttavaa, mutta sen kanssa voi elää sopusointuisesti kaikesta huolimatta. Nyt olen ollut jo vuosia sinut sairauteni kanssa (jonka oireet ovat hellittäneet sen jälkeen huomattavasti, en saa enää kohtauksiakaan!), koska olen ymmärtänyt, etten voi hallita sitä, mutta sekään ei myös hallitse minua. Tiedän omat rajani, jotka ylittäessä saan muistutuksen sairaudestani. Mutta kunnioitamme kuitenkin toisiamme, emmekä astu toisemme reviirille ;) Tottakai asiaa silti prosessoi edelleen, varsinkin nyt kun suuri elämänmullistus on tuloillaan.

Tällä ehkä tarkoitan sitä, että nyt minun on aika opetella hyväksymään munasolujeni epämääräinen toiminta :) Enhän voi pakottaa niitäkään toimimaan kellontarkasti ja silloin kun minun kalenterini alkaa näyttää suotuisalta niitä varten. :)

Voikaa hyvin! Kyllä tässä projektissa vielä raskaudutaan, kukin vuorollaan! (niin paljon kuin tässä nyt mitään vuoronumeroita jaellaan, heh.)


Mamma